"Etkö sinä vieläkään tunne minua?" sanoi tyttö; mutta vaikka he jäivät kaksin ja Ib yhä piteli hänen kättään, ei hän saanut muuta sanotuksi kuin: "sinusta on tullut kuin hieno neiti! ja minä olen näin tollomainen! Kuinka minä olen ajatellut sinua, Kirsti, ja vanhoja aikoja!"
Ja käsi kädessä astelivat he harjulle ja Gudenjoen poikki Seisin nummelle, jossa kanervakummut ylenivät, Ib ei yhäkään sanonut mitään, mutta kun he erosivat, selveni hänelle, että Kirstin pitää ruveta hänen vaimokseen, johan heitä pienestä pitäen on sanottu kihlatuiksi ja kihlattu parihan he hänen silmissään olivat, vaikkei kumpikaan ollut sitä sanonut.
Muutaman tunnin he vielä saivat olla yhdessä, sillä Kirstin täytyi taas palata Themiin, josta vaunujen varhain seuraavana aamuna taas piti lähteä takaisin länteen päin. Isä ja Ib saattoivat hänet Themiin, oli kirkas kuuvalo ja kun he tulivat perille ja Ib yhä piteli Kirstin kättä, ei hän saattanut päästää sitä irti, hänen silmänsä olivat niin kirkkaat, mutta sanoja tuli niukasti, mutta sydämestä ne lähtivät jokikinen: "ethän sinä vaan ole tottunut liian hienoon elämään", sanoi hän, "ja jos sinä voit tyytyä asumaan minun äitini mökissä ja minun vaimonani, niin meistä kerran tulee mies ja vaimo! — mutta voimmehan me molemmat hiukan odottaakin!"
"Niin, odottakaamme, Ib!" sanoi tyttö ja painoi hänen kättään ja Ib suuteli hänen huuliaan. "Minä luotan sinuun, Ib!" sanoi Kirsti, "ja minä luulen että pidän sinusta; mutta anna minun miettiä asiaa!"
Ja sitte he erosivat. Ja Ib sanoi lauttamiehelle, että hän ja Kirsti nyt olivat miltei kihloissa ja lauttamies sanoi että asiat olivat käyneet ihan niinkuin hän oli ajatellutkin; ja hän seurasi Ibiä kotiin ja nukkui samassa sängyssä hänen kanssaan eikä kihlauksesta puhuttu sen enempää.
Vuosi oli kulunut; kaksi kirjettä olivat Ib ja Kirsti vaihtaneet keskenään. "Uskollinen kuolemaan saakka!" oli kirjoitettu allekirjoituksen rinnalle. Eräänä päivänä astui lauttamies huoneeseen ja toi terveisiä Kirstiltä. Oli hänellä muutakin sanomista, mutta sen hän hitaanlaisesti sai suustaan. Kirsti voi hyvin, paremminkin kuin hyvin, hän oli kaunis tyttö, häntä pidettiin arvossa ja häntä rakastettiin. Krouvarin poika oli ollut kotona käymässä, hänellä oli joku suuri virka Köpenhaminassa, jossakin konttorissa; Kirsti miellytti häntä ja Kirstikin piti hänestä, hänen vanhemmillaan ei ollut mitään asiaa vastaan, mutta Kirstin mieltä painoi, että Ib ajatteli häntä niin paljon ja hän oli jo päättänyt työntää onnen luotaan, kertoi lauttamies.
Aluksi ei Ib sanonut sanaakaan, mutta hän kävi kalpeaksi kuin vaate, ravisti päätään ja virkkoi vihdoin: "ei Kirsti saa työntää onnea luotaan!"
"Kirjoita hänelle pari sanaa!" sanoi lauttamies.
Ja Ib kirjoittikin, mutta hän ei saanut sanoja mielensä mukaisiksi ja hän pyyhki pois ja repi rikki, — mutta aamulla oli kirje valmiina pikku Kirstille ja näin se kuului:
"Olen lukenut kirjeen jonka olet kirjoittanut isällesi ja näen siitä, että sinun käy kaikin puolin hyvin ja että voit tulla vieläkin onnellisemmaksi. Kysy sydämeltäsi, Kirsti! ja ajattele tarkoin mikä sinua odottaa jos minut otat; eihän minulla ole paljoa tarjota. Älä ajattele minua äläkä minun kohtaloani, vaan ajattele omaa onneasi! Et ole millään lupauksella sidottu minuun ja jos sydämessäsi olet antanut minulle lupauksen, niin minä vapautan sinut siitä. Tulkoon sinulle kaikki ilo mitä maailma voi antaa, pikku Kirsti. Jumala varmaan tietää antaa lohdutusta minun sydämelleni.