Sinun alati uskollinen ystäväsi
Ib."
Ja kirje lähetettiin ja Kirsti sai sen.
Martinmessun aikaan kuuluutettiin Kirsti sekä nummen kirkossa että Köpenhaminassa, missä sulhanen oli ja sinne matkusti Kirsti emäntänsä kanssa, sillä sulhanen ei monilta toimiltaan päässyt niin kauvas Jyllantiin. Kirsti oli sopimuksen mukaan tavannut isänsä Funderin kylässä, jonka läpi tie kulkee ja joka lauttamiehelle oli likin tapaamispaikka; siellä sanoivat nuoret toisilleen jäähyväiset. Pari sanaa mainittiin asiasta, mutta Ib ei sanonut mitään; hänen vanha äitinsä sanoi hänen käyneen niin miettiväiseksi; niin, miettiväiseksi hän todella oli käynyt ja muun muassa johtui hänen mieleensä ne kolme pähkinää, jotka hän lapsena oli saanut mustalaisakalta ja joista hän oli antanut Kirstille kaksi. Ne olivat olleet onnenpähkinöitä, Kirstin toinen pähkinä sisälsi kultavaunut hevosineen, toinen mitä kauneimmat vaatteet. Aivan oikein! saihan hän nyt kuninkaan Köpenhaminassa kaiken sen komeuden; hänelle kävi ennustus toteen —! Ibille antoi pähkinä vain mustaa multaa. "Mitä sinä parhaiten tarvitset" oli mustalaisakka sanonut — niin, sekin ennustus kävi toteen, mustaa multaa hän parhaiten tarvitsi. Hän ymmärsi nyt selvästi mitä akka oli tarkoittanut: mustaa multaa, haudan povea hän parhaiten tarvitsi.
Ja vuosia kului — ei niitä tosin ollut niin monta, mutta pitkiltä ne
Ibin mielestä tuntuivat; vanha krouvarinväki kuoli toinen heti toisen
jälkeen; koko rikkaus, monta tuhatta taalaria joutui pojalle. Kyllä
Kirsti nyt saattoi saada kultavaunut ja hienoja vaatteita yllin kyllin.
Kahteen pitkään vuoteen ei Kirstiltä kuulunut mitään kirjettä, mutta kun isä sitte vihdoin sai kirjeen, ei se laisinkaan ollut rikkaudessa eikä onnessa kirjoitettu. Kirsti raukka! ei hän eikä hänen miehensä olleet ymmärtäneet pitää rikkaudestaan vaaria, se meni samaa tietä kuin se tuli, ei siinä ollut siunausta, sillä he eivät itse sitä tahtoneet.
Ja kanerva kukki ja kanerva kuihtui; monena talvena oli lunta tuiskuttanut yli Seisin nummen, yli harjun, jonka rinteellä Ib asui; kevätaurinko paistoi ja Ib painoi auraa maahan, silloin se viilsi johonkin, Ib luuli sen sattuvan kiveen, maasta suikahti ikäänkuin suuri, musta höylänlastu ja kun Ib siihen kajosi, huomasi hän että se oli metallia ja se paikka mihin aura oli viiltänyt, kiilsi kirkkaana. Se oli suuri, raskas, kultainen rannerengas pakanuuden ajoilta. Jättiläiskumpu oli tähän tasoitettu ja sen kallisarvoinen koristus löydetty. Ib näytti sen papille, joka sanoi hänelle kuinka kaunis se oli ja sitte vei Ib sen kruununvoudin nähtäväksi ja kruununvouti ilmoitti asian Köpenhaminaan ja kehoitti Ibiä itseään viemään perille kallisarvoista löytöään.
"Sen parempaa et maasta olisi voinut löytää", sanoi kruununvouti.
"En olisikaan!" ajatteli Ib. "Se mitä minä parhaiten tarvitsin se tuli minulle maasta! Mustalaisakka oli siis kuitenkin oikeassa minuunkin nähden, koska se oli se mitä minä parhaiten tarvitsin!"
Ja Ib läksi koristuksineen Aarhusista kuninkaan Köpenhaminaan; hänestä joka ei ollut käynyt Gudenjokea etempänä, oli matka kuin kokonainen matkustus valtameren poikki. Ja Ib tuli Köpenhaminaan.
Löydetyn kullan arvo maksettiin hänelle, se oli suuri summa: kuusi sataa riikin taalaria. Siellä suuressa, meluavassa Köpenhaminassa se sitte kuljeskeli mies metsästä, Seisin nummelta.