Iltaa ennen kuin hän kipparin kanssa aikoi palata Aarhusiin, eksyi hän kaupungille ja joutui aivan toiselle suunnalle kuin aikoi. Hän oli tullut Knippelsillan yli Kristianshavniin sen sijaan että oli aikonut vallille päin, Länsiportille. Hän kyllä suuntasi askeleensa länttä kohti, mutta ei sittenkään sinne minne aikoi. Kaduilla ei näkynyt ainoaakaan ihmistä. Vihdoin tuli pikkuruikkunen tyttönen köyhästä talosta; Ib kyseli häneltä tietä, jota etsi; tyttö säpsähti, loi häneen silmänsä ja purskahti katkeraan itkuun. Ib kysyi mikä häntä vaivasi, tyttö vastasi jotakin jota ei hän ymmärtänyt ja kun he joutuivat lyhdyn alle ja valo lankesi lapsen kasvoihin, joutui Ib kummallisen mielialan valtaan, sillä hänen edessään seisoi pikku Kirsti ilmi elävänä, aivan sellaisena, jommoisena hän muisti hänet heidän lapsuudenajoiltaan.
Ja hän seurasi pientä tyttöä köyhään taloon, ylös kapeita, kuluneita portaita, korkealle, pieneen, kurjaan huoneeseen katon rajassa. Siellä oli raskas, tukahuttava ilma eikä mitään valoa; nurkasta kuului huokauksia, vaivalloisesti siellä joku veti henkeään. Ib sytytti tulitikun. Lapsen äiti siellä lepäsi köyhässä vuoteessa.
"Voinko minä jollakin lailla auttaa teitä?" sanoi Ib. "Pienokainen sai minut käsiinsä, mutta minä olen itsekin vieras tässä kaupungissa. Eikö täällä ole mitään naapureja, joita voin kutsua avuksi?" — Ja Ib nosti hänen päätään.
Se oli Kirsti Seisin nummelta.
Vuosikausiin ei hänen nimeään oltu mainittu kotona Jyllannissa, se olisi nostanut Ibin hiljaiseen mieleen myrskyn, ja sekä huhu että luotettavat ihmiset eivät tietäneet kertoa mitään hyvää: ne paljot rahat, jotka hänen miehensä oli saanut periä vanhemmiltaan, olivat tehneet hänet ylimieliseksi hurjastelijaksi; hän oli heittänyt vakinaisen paikkansa, puolen vuotta matkustellut vierailla mailla, sitte palannut kotiin, tehnyt velkaa ja laiskotellut; vaunut kallistuivat kallistumistaan ja menivät vihdoin kumoon. Kaikki iloiset ystävät, jotka olivat vierailleet hänen pöytänsä ääressä, sanoivat että hän oli ansainnut kohtalonsa, olihan hän elänyt kuin hullu. — Hänen ruumiinsa oli eräänä aamuna löydetty kanavasta linnan puistosta.
Kirsti kantoi kuolemaa ruumiissaan; hänen nuorin lapsensa, rikkaudessa siinnyt, kurjuudessa syntynyt, oli jo muutaman viikon vanhana mennyt hautaan, ja Kirsti itse oli päässyt niin pitkälle, että hän poti kuolintautiaan, yksin, kurjassa huoneessa; ennen nuorena, Seisin nummella, olisi hän kyllä kärsinyt sellaista kurjuutta, mutta parempaan tottuneena tunsi hän koko sen kovuuden. Hänen vanhempi lapsensa, niinikään pieni Kirsti, kärsi nälkää ja hätää hänen kanssaan ja hän oli tuonut Ibin vinttikamariin.
"Minä pelkään että kuolen ja lapsi raukka jää!" huokasi sairas, "mihin kummaan hän joutuu!" — Enempää ei hän saanut sanotuksi.
Ib sai toisen tulitikun sytytetyksi ja löysi kynttilän pätkän, joka valaisi kurjaa huonetta.
Ja Ib katseli pientä tyttöä ja ajatteli menneitten päivien Kirstiä; Kirstin tähden saattoi hän olla hyvä lapselle, jota ei hän tuntenut. Kuoleva loi häneen katseensa, hänen silmänsä kävivät yhä suuremmiksi — oliko hän tuntenut hänet? Ib ei sitä tietänyt, hän ei kuullut sanaakaan hänen huuliltaan.
* * * * *