Satuja ja tarinoita IV

by H. C. Andersen

Hyvä Jumala rakastaa vanhaa joutsenenpesää Itämeren ja Pohjanmeren välillä. Yrittäkööt vain mahtavat linnut tulla ilmojen halki sitä repimään: "Se ei saa tapahtua!" Höyhenettömät poikasetkin asettuvat piiriin pesän laidalle, olemme nähneet että ne antavat iskeä nuoret rintansa verille asti, ne iskevät kynsin ja hampain.

Vuosisadat tulevat vierimään ja yhä uusia joutsenia lentämään pesästä, joita maailma sekä näkee että kuulee, ennenkuin tulee aika jolloin hengessä ja totuudessa voidaan sanoa: "jo meni viimeinen joutsen, jo kuului joutsenenpesästä joutsenlaulu."

HYVÄ TUULI.

Olen isältäni saanut parhaimman perintö-osan, olen saanut hyvän tuulen. Entä kuka oli sitte isäni? Sillä asialla tosin ei ole mitään tekemistä hyvän tuulen kanssa! Hän oli hauska ja iloinen, lihava ja pyöreä, hänen ulkomuotonsa ja mielenlaatunsa olivat täydessä ristiriidassa hänen asemansa ja ammattinsa kanssa. Entä mikä oli sitte hänen ammattinsa ja hänen asemansa yhteiskunnassa? Niin, jos se kirjoitettaisiin ja painatettaisiin heti kirjan alkuun, niin voisi tapahtua, että useat, milteipä useimmat, heti luettuaan sen laskisivat kirjan käsistään ja sanoisivat, että sepä näyttää niin kauhealta, en minä sellaisesta huoli. Ja kuitenkaan ei isäni ollut mikään pyöveli eikä konna; päinvastoin saattoi hänen ammattinsa hänet usein kaupungin kunnianarvoisten miesten etunenään ja hän oli siinä aivan paikallaan, oli siinä täydellä oikeudella; hänen täytyi olla ensimäisenä, edellä piispaa, edellä täysiveristä prinssiä — ja hän oli ensimäisenä — — hän oli ruumisvaunujen kuski!

Nyt se on sanottu! ja sen voin minä vakuuttaa, että joka näki isäni kukkumassa korkealla kuolinvaunujen istuinlaudalla, yllä pitkä, kaitainen, musta viitta, päässä mustaripsuinen, kolmikulmainen hattu; ja joka vielä lisäksi näki hänen kasvonsa vilkkaina, iloisina ja pyöreinä kuten aurinko, sen oli mahdoton ajatella hautaa ja surua; ne kasvot sanoivat: "ei se tee mitään, asiat käyvät paljon paremmin kuin luullaankaan!"

Kas, häneltä olen minä perinyt hyvän tuuleni ja tavan lähteä kävelemään hautausmaalle; ja se on erittäin huvittavaa, kun sinne vaan lähtee hyvällä tuulella, — sitte tilaan vielä lisäksi ilmoituslehteä, kuten isänikin.

En ole enään aivan nuori — minulla ei ole vaimoa, ei lapsia eikä kirjastoa, mutta, kuten sanottu, ilmoituslehteä minä tilaan, se riittää minulle, se on minusta paras lehti ja samaa mieltä oli isänikin; siitä on paljon hyötyä, se sisältää kaikki mitä ihmisen tarvitsee tietää: kuka saarnaa kirkoissa ja kuka saarnaa uusien kirjojen kautta; mistä saa asuntoja, palvelijoita, vaatteita ja ruokaa, missä on loppuunmyynti ja keneltä ovat kuluneet loppuun päivät; ja sitte siinä näkee niin paljon hyväntekeväisyyttä ja niin paljon viattomia runoja, jotka eivät vahingoita ketään; etsitään elinkumppania; kehoitetaan tulemaan sinne tai sinne tapaamaan, noudatetaan kutsua tai ei noudateta! Kaikki tapahtuu niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti! Ihminen saattaa todella elää onnellisena ja tyytyväisenä mennä hautaan, kun pitää ilmoituslehteä — ja sitte on elämän lopulla jäänyt säästöön niin tavattoman komea paperikasa, että huoleti saattaa laskeutua lepäämään pehmoisen paperipinkan päälle, jollei tahdo nukkua höylänlastuissa.

Ilmoituslehti ja hautausmaa ne ovat aina olleet mieltäylentävimpien kävelyretkieni päämääränä, ne ovat aina olleet paras kylpylaitos hyvälle tuulelleni.

Ilmoituslehden läpi saattaa jokainen aivan helposti käydä; mutta lähdeppäs kanssani kirkkomaalle, menkäämme sinne kun aurinko paistaa ja puut ovat vihriät! astelkaamme hautojen keskellä! jokainen hauta on kuin suljettu kirja, selkä ulospäin, jotta voisi lukea nimen, joka ilmoittaa mitä kirja sisältää eikä kuitenkaan sano mitään; mutta minä tunnen asiat juurta jaksain, tunnen ne sekä omasta kokemuksesta että isäni suusta. Kaikki ne ovat merkityt hautakirjaani ja sen kirjan olen itse tehnyt sekä huvikseni että hyödykseni; sinne ovat asiat kaikki kootut talteen ja siellä niitä on enemmänkin! Nyt olemme hautausmaalla.

Täällä, tuon valkoiseksi maalatun säleaitauksen takana, jossa kerran kasvoi ruusupensas, — se on nyt poissa, mutta murattiköynnös naapurin haudalta pistää sinne vihriän sormensa, jotta sielläkin olisi hiukan somempaa — siellä lepää hyvin onneton mies, ja kuitenkin hän eläissään oli hyvissä varoissa, kuten sanotaan, hän tuli hyvin toimeen ja jäi säästöäkin, mutta hän oli liian arka maailmaan, nimittäin taiteeseen nähden. Hän saattoi illalla istua teatterissa ja koko sielullaan nauttia esityksestä; äkkiä joutuu hän ihan suunniltaan: koneenkäyttäjä on pannut liian väkevän valon kuun molempiin sakaroihin; tai on ilmaverho joutunut kulissin päälle, kun sen olisi pitänyt riippua takana; tai on Amagerille sattunut palmupuu, Tyroliin kaktus tai korkealle pohjoiseen Norjaan pyökki. Eikö se nyt ole melkein yhdentekevää, kuka nyt sellaisia ajattelee! Näytelmä on komedia ja sitä pitäisi katsella huvikseen. — Sitte olivat yleisön suosionosoitukset liian runsaat tai liian niukat. "Märkiä puita", sanoi hän, "eivät tahdo tänä iltana syttyä!" ja hän kääntyi katsomaan mitä väkeä hänen takanaan oli ja sitte hän näki että he nauroivat paikoissa joissa ei olisi pitänyt nauraa ja se harmitti häntä ja tuotti hänelle kärsimystä ja hän oli hyvin onneton ihminen ja nyt hän on haudassa.