"Katoavaisuutta! — Niin, kyllä minun pian täytyy lähteä tästä alas sekoittelemaan patoja ja maistamaan soppia!" sanoi hän; "mutta kyllä minä sentään vielä hiukan istun tässä, tuuli kutittaa niin herttaisesti selkääni, se on erinomaisen suloista. Minä jään tänne istumaan niin kauvan kuin tämä tuuli käy. Tahdon vähän rauhaa; hyvä on nukkua kauvan aamuisin, kun on paljon tekemistä, sanoo laiskuri; mutta laiskuus on kaiken pahan juuri ja meidän perheessämme ei ole pahuutta, sen minä sanon ja sen sanoo joka katupoika. Minä istun tässä niin kauvan kuin tämä tuuli käy, se maistuu niin hyvältä!"
Ja hän jäi istumaan, mutta hän istui tornin viirikukon selässä, joka kierittelemistään kieritteli häntä niin että hän luuli tuulen aina tuulevan samalta taholta; hän jäi istumaan ja kyllä hän kauvan saa istua siellä maistelemassa tuulta.
Mutta Intian maalla Auringon puun linnassa oli tyhjää ja hiljaista, kun veljet, toinen toisensa perästä, olivat lähteneet pois.
"Heidän ei käy hyvin!" sanoi isä; "eivät he ikinä tuo kotiin loistavaa jalokiveä, en minä sitä iloa saa, he ovat poissa, ovat kuolleet —!" ja hän painui lukemaan Totuuden kirjaa, tuijotti siihen lehteen, joka sisälsi tietoja elämästä kuoleman jälkeen, mutta ei hän nähnyt siinä mitään eikä saanut mitään tietoja.
Sokea tytär oli hänen lohdutuksensa ja ilonsa; hän liittyi isäänsä niin sydämellisesti; hänen ilonsa tähden toivoi hän, että kallisarvoinen jalokivi löydettäisiin ja tuotaisiin kotiin. Surulla ja kaipauksella ajatteli hän veljiä — missä he olivat? Missä he elivät? niin hartaasti hän olisi halunnut nähdä heistä unta, mutta kumma kyllä ei hän edes unessa saattanut seurustella heidän kanssaan. Vihdoin viimein hän eräänä yönä näki unta, että heidän äänensä soivat hänen korvaansa; he kutsuivat, he huusivat häntä maailmalta ja hänen täytyi lähteä sinne, kauvas, kauvas pois, ja kuitenkin hän mielestään yhä oli isänsä kodissa, veljiä ei hän tavannut, mutta hän tunsi kädessään ikäänkuin tulen polton, se ei kuitenkaan tuottanut tuskaa, hänen kädessään oli loistava jalokivi ja hän toi sen isälleen. Herätessään luuli hän vielä ensi hetkessä pitävänsä sitä kädessään; mutta hän oli käynyt kiinni kuontaloonsa. Hän oli pitkinä öinä lakkaamatta kehrännyt, rullassa oli lankaa hienompaa kuin hämähäkin verkko; ihmissilmä ei saattanut nähdä sitä lankaa; hän oli kastellut sitä kyynelillään ja se oli vahvaa kuin ankkurin touvi. Tyttö nousi, hänen päätöksensä oli valmis, uni oli toteutettava. Oli yö, hänen isänsä nukkui, hän suuteli hänen kättään, otti sitte värttinänsä ja köytti langanpään kiinni isänsä taloon, muutenhan ei hän, sokea tyttö, koskaan löytäisi kotiin; lankaan hän turvautui, siihen hän luotti, ei itseensä eikä muihin. Hän poimi neljä lehteä Auringon puusta, ne hän päätti uskoa taivaan tuulille, vietäviksi veljille kirjeinä ja tervehdyksinä, jollei hän kohtaisi heitä maailmalla. Miten siellä käykään sokean lapsi raukan! mutta saattoihan hän turvautua näkymättömään lankaan; hänen hallussaan oli ennen kaikkia muita sydämen hartauden lahja ja siitä johtui, että hänellä oli silmää sormenpäihin asti ja korvaa syvälle sydämeen.
Ja hän astui temmellysten ja taistelujen ihmeelliseen maailmaan ja kaikkialla minne hän vaan tuli, kävi taivas aurinkoiseksi, hän tunsi säteen lämmön, sateenkaari yleni mustasta pilvestä sillaksi siniseen ilmaan; hän kuuli lintujen laulun, hän tunsi tuoksua oransi- ja omenapuistoista, tuoksua niin väkevää, että hän miltei luuli tuntevansa sen makua. Vienoja säveliä ja ihanaa laulua tunki hänen korvaansa, mutta myöskin huutoa ja ulvontaa; ihmeellisen ristiriitaisia olivat ajatukset ja arvostelut. Sydämen sisimpään soppeen kaikuivat ihmisjoukosta sydänsoinnut ja ajatussoinnut; kuorona kohisi:
"Vain räntäsää ja rapakko, yö itkun meill' on elo!"
Mutta samalla laulettiin:
"On elo ruusupensasta, on riemu, päivän helo."
Katkerana kaikui: