Mutta kotiin Intian maahan ei tullut mitään tietoa; surivathan ja vaikenivathan pikkulinnut kolme päivää ja kun suruaika oli mennyt, niin, silloin oli suru ollut niin voimakas, että linnut olivat unohtaneet surun aiheen. Niin saattaa käydä!
"Nyt täytyy minun lähteä maailmalle! ja jäädä sille tielle kuten muutkin!" sanoi neljäs veli. Hänellä oli yhtä iloinen luonne kuin edellisellä veljellä, mutta hän ei ollut runoilija ja hänellä oli siis syytä olla iloinen; nämä molemmat olivat tuoneet hilpeyttä linnaan; nyt meni viimeinenkin hilpeys. Näköä ja kuuloa on aina pidetty ihmisen pääaisteina, joita jokainen toivoo niin väkeviksi ja teräviksi kuin suinkin, muita aisteja pidetään vähemmän tärkeinä, mutta sitä mieltä ei tämä poika ollut, hän oli etenkin kehittänyt makunsa sanan täydessä merkityksessä, ja maulla on suuri mahti ja mahtava vaikutusvalta. Se hallitsee kaikkea joka menee sisään suun ja hengen kautta, sentähden maisteli hän kaikkea mitä oli pannuissa ja padoissa ja pulloissa ja ammeissa; se oli viran karkea puoli, sanoi hän; joka ihminen oli hänen silmissään kiehuva pannu, joka maa jättiläiskeittiö, henkisesti katsoen, se oli asian hieno puoli, ja nyt tahtoi hän maailmalle hienoutta maistamaan.
"Ehkäpä onni on minulle suotuisampi kuin veljilleni!" sanoi hän. "Minä lähden liikkeelle! mutta mitä kulkuneuvoja käytän? Joko ilmapallo on keksitty?" kysyi hän isältään, jonka tiedossa kaikki sekä tehdyt että tekemättömät keksinnöt olivat. Mutta ilmapallot eivät olleet keksityt, eivät myöskään laivat ja rautatiet. "No niin, minä otan ilmapallon!" sanoi hän, "isäni tietää kuinka ne tehdään ja kuinka niitä ohjataan, kyllä minä sen opin! Ei kukaan tunne keksintöä ja kaikki uskovat sitä näyksi; kun olen käyttänyt ilmapalloa, poltan sen, siltä varalta täytyy sinun antaa minulle muutamia kappaleita sitä tulevaa keksintöä, jota sanotaan kemiallisiksi tulitikuiksi!"
Nämä kaikki hän sai ja sitte hän läksi lentoon ja linnut seurasivat häntä etemmäksi kuin olivat seuranneet muita veljiä, ne tahtoivat nähdä kuinka lentäminen onnistuisi ja yhä useampia lintuja liittyi matkaan, sillä ne olivat uteliaat, ne luulivat palloa uudeksi linnuksi, joka oli lentämässä; kyllä hän sai saattajia! ilma oli aivan mustanaan lintuja, ne tulivat mustana pilvenä, kuten heinäsirkat Egyptin maalle, ja niin oli hän nyt maailmalla.
"Itätuuli on ollut hyvä ystäväni ja auttajani", sanoi hän.
"Itätuuli ja länsituuli, tarkoitat!" sanoivat tuulet, "me olemme vuorotelleet, muuten et olisi tullut koilliseen!"
Mutta ei hän kuullut mitä tuulet sanoivat ja samahan se saattaa olla. Linnutkaan eivät enään olleet matkassa; juuri kun niitä oli koolla kaikista eninten, kyllästyivät muutamat matkaan. Ne sanoivat, että asiasta oli pidetty liiaksi hälytystä. Nuorukainen rupesi kuvittelemaan! "Ei tämän perässä kannata lentää, ei se ole minkään arvoista, se on roskaa!" ja ne jättäytyivät jälelle, jäivät vähitellen kaikki; koko juttu ei ollut minkään arvoinen.
Ja ilmapallo aleni suuren kaupungin kohdalla, ilmapurjehtija asettui kaupungin korkeimmalle paikalle, se oli kirkontornin huippu. Ilmapallo nousi taasen ilmaan, se ei ollut tarkoitus; minne se joutui, sitä ei saattanut tietää, mutta sama se, eihän se ollut keksitty.
Nuorukainen istui ylimmän kirkonviirin nenässä, linnut eivät lentäneet hänen luokseen, ne olivat saaneet tarpeekseen hänestä ja hän niistä. Kaikki kaupungin piiput savuttivat ja kärysivät.
"Ne ovat alttareja, ne ovat pystytetyt sinun kunniaksesi!" sanoi tuuli; se tahtoi sanoa hänelle jotakin mieluisaa. Hän istui viirin nenässä varsin reippaana ja katseli kansaa kadulla; tuossa ylvästeli yksi rahakukkarostaan, tässä toinen avaimestaan, vaikkei hänellä ollut mitään aukaistavaa; yksi ylpeili puvustaan, jota koi söi, toinen ruumiistaan, jota mato jäyti.