Satuja ja tarinoita IV

by H. C. Andersen

"Kyllä minun nyt täytyy käydä asiaan käsiksi oikein todenteolla!" ajatteli hän ja hän ryhtyi siihen todenteolla, mutta hänen etsiessään totuutta, tuli perkele, joka on valheen isä ja itse valhe; mielellään hän heti paikalla olisi pistänyt puhki näkijän silmät, mutta se keino olisi ollut liian karkea; perkele käyttää hienompia keinoja; hän antoi näkijän sekä etsiä että katsella totuutta, ja hyvyyttä niinikään, mutta hänen katsellessaan puhalsi perkele särön hänen silmäänsä ja molempiin silmiinsä, särön toisensa perästä; se ei ole näölle terveellistä, ei parhaimmallekaan; perkele puhalsi sitte säröä, kunnes se kasvoi pölkyksi ja ne silmät sumenivat, sokeana miehenä oli näkijä maailmalla ja siihen ei hän luottanut; hyvät ajatukset sekä maailmasta että hänestä itsestään menivät menojaan ja kun hukkuu luottamus omaan itseen ja maailmaan, on mieskin mennyttä kalua.

"Mennyttä!" lauloivat villit joutsenet lentäessään meren poikki, itää kohti; "mennyttä!" visersivät pääskyset, jotka lensivät itään päin, Auringon puuhun, eivätkä kotiväet saaneet niiltä hyviä uutisia.

"'Näkijän' on varmaan käynyt huonosti!" sanoi toinen veljistä, "mutta 'Kuulijan' voi käydä paremmin!" Kuulon aisti oli nimittäin hänellä erinomaisen terävä, hän saattoi kuulla nurmen kasvavan, niin kehittynyt hän oli.

Hän sanoi sydämelliset jäähyväiset ja ratsasti tiehensä, matkassa hyviä päätöksiä ja hyviä aikomuksia. Pääskyset saattoivat häntä ja hän seurasi joutsenia ja pian oli hän maailmalla, kaukana kodista.

Saattaahan sitä hyvääkin joskus olla liikaa, sen hän sai kokea, hänen kuulonsa oli liian väkevä, kuulihan hän nurmen kasvavan ja kuulihan hän lisäksi joka sydämen sykkivän iloa ja surua, hänen korvissaan oli maailma suuri kellosepänpuoti, jossa kaikki kellot panivat "tik, tak!" kaikki tornikellot löivät "ting, tang!" Ei, se kävi sietämättömäksi! mutta hän piti korviaan auki niin kauvan kuin saattoi; vihdoin kävi tämä melu ja hälinä ihmisvoimille liian väkeväksi; tuli vastaan kuudenkymmenen ikäisiä katupoikia, ikä ei siinä suhteessa vaikuta mitään; he räyhäsivät niin että nauratti, mutta sitte tuli juoru ja se hihkaili kaikissa taloissa, pitkin katuja ja kujia, aina maantielle asti; valhe piti suurta suuta ja näytteli herrasväkeä; narrintiuku helisi ja väitti olevansa kirkonkello. Kuulijalle kävi olo sietämättömäksi, hän pisti sormet molempiin korviinsa — mutta hän kuuli vielä sittenkin epäpuhdasta laulua ja helinää, panettelua ja lörpöttelyä ja sitkeät väitteet, jotka eivät olleet mädän munankaan arvoiset, lepattelivat kiinni kielessä, jotta nitisi ja natisi. Sellaista oli seurustelu! Siellä oli sointua ja epäsointua, melua ja räminää, sekä sisäistä että ulkonaista. Varjelkoon! ei sitä kukaan saattanut kestää, se oli ihan hullua! hän pisti sormia yhä syvemmälle korviinsa, yhä syvemmälle ja syvemmälle, ja vihdoin puhkesi rumpukalvo, sitte ei hän kuullut mitään, ei edes sanaakaan kauneudesta, totuudesta ja hyvyydestä, vaikka kuulon juuri olisi pitänyt siltana johtaa hänen ajatuksiinsa, ja hän kävi vaiteliaaksi ja epäluuloiseksi, ei luottanut kehenkään, lopulta ei edes itseensäkään ja se on hyvin onnetonta; ei hän ikinä pysty löytämään ja tuomaan kotiin mahtavaa jalokiveä ja hän heitti kaiken toivon sekä jalokiveen että itseensä nähden ja se oli kaikista pahinta. Linnut jotka lensivät itää kohti, levittivät näistä asioista viestejä, kunnes viestit saapuivat isän linnalle Auringon puussa; kirjettä ei tullut ja eihän sinne kulkenutkaan postia.

"Nyt koetan minä onneani!" sanoi kolmas, "minulla on hieno nenä!" eikä se puhetapa ollut kovin hieno, mutta sitä hän käytti ja häneen täytyi tyytyä sellaisena kuin hän oli, hän oli itse hyvä tuuli ja hän oli runoilija, todellinen runoilija, hän saattoi laulaa ilmoille mitä ei hän saanut sanotuksi; moni asia tuli hänen mieleensä ennenkuin se tuli muitten mieleen. "Minä vainuan!" sanoi hän ja hänen haistinsa aisti oli tavattoman kehittynyt ja hän antoi sille suuren sijan kauneuden valtakunnassa. "Toinen pitää omenanhajusta, toinen tallinhajusta!" sanoi hän, "joka hajupiirillä kauneuden valtakunnassa on oma yleisönsä. Toiset viihtyvät kapakkailmassa, käryävän talikynttilän ääressä, missä viinan löyhkä sekaantuu tahmeaan tupakinsavuun, toiset istuvat mieluummin raskaassa jasmininlemussa tai voitelevat itseään väkevällä neilikkaöljyllä — se se vasta tuntuu! Toiset etsivät raikasta meri-ilmaa, tuimia vihureja tai nousevat korkealle vuorenhuipulle katselemaan ihmiselämän pientä hyörinää!" niin, sen hän sanoi; tuntui siltä kuin hän ennen olisi ollut maailmalla, elänyt ihmisten joukossa ja tuntisi heidät, mutta se viisaus oli hänessä itsessään, se oli hänen runoilijalahjansa, jonka Jumala oli antanut hänelle kehdossa maatessa.

Hän sanoi nyt hyvästi isänsä kodille Auringon puussa, hän kulki ihanan kodin läpi, mutta ulkopuolella asettui hän kamelikurjen selkään, joka juoksee nopeammin kuin paras juoksijahevonen ja kun hän sitte näki villit joutsenet, hypähti hän väkevimmän selkään; hän piti vaihtelusta ja lensi nyt meren poikki vieraisiin maihin, joissa oli suuria metsiä, syviä järviä, mahtavia vuoria ja uljaita kaupunkeja, ja kaikkialla minne hän tuli, välähti ikäänkuin auringonpaiste yli seudun. Joka kukkanen ja pensas lemusi väkevämmin tuntiessaan likellään ystävän ja suojelijan, joka antoi sille arvoa ja ymmärsi sitä; niin, kuihtunut ruusupensaskin nosti oksansa, levitti lehtensä ja kantoi mitä ihanimpia ruusuja; jokainen saattoi nähdä sen, yksin musta, niljainen etanakin huomasi sen kauneuden.

"Minä annan kukkaselle merkkini!" sanoi etana, "nyt olen sylkenyt siihen, muuta en saata tehdä!"

"Se on kauneuden kohtalo maailmassa!" sanoi runoilija ja hän sepitti siitä laulun, lauloi sen omalla tavallaan, mutta kukaan ei sitä kuunnellut; sentähden antoi hän rumpalille kaksi killinkiä ja riikinkukon sulan ja hän sovitti laulun rummulle ja pärrytti sitä kaupungilla, kaikilla kaduilla ja toreilla; ihmiset kuulivat sen ja sanoivat ymmärtävänsä sen, se oli niin syvä; ja nyt saattoi runoilija laulaa useita lauluja ja hän lauloi kauneudesta, totuudesta ja hyvyydestä ja ihmiset kuulivat ne kapakassa, missä talikynttilä kärysi, he kuulivat ne tuoreilla apilavainioilla, metsässä ja aavalla merellä; tällä veljellä näytti olevan enemmän onnea kuin molemmilla toisilla oli ollut; mutta sitä ei perkele saattanut kärsiä, ja hän riensi heti tuomaan kuninkaansuitsutusta ja kirkonsuitsutusta, ja kaikkea mahdollista kunnian suitsutusta jota perkele saattaa valmistaa; hän toi mitä väkevintä suitsutusta joka tukahuttaa kaikki muut ja panee enkelinkin pään pyörälle, saatikka sitte runoilija raukan; kyllä piru tietää kuinka hän ihmiset voittaa! hän voitti runoilijan suitsutuksella niin että hän ihan hukkui suitsutukseen, unohti kutsumuksensa, isänsä kodin, — kaikki, oman itsensäkin; hän haihtui savuun ja suitsutukseen.

Kun pikkulinnut sen kuulivat, surivat ne kolme päivää eivätkä ensinkään laulaneet. Musta etana kävi entistä mustemmaksi, ei surusta vaan kateudesta. "Minun osakseni", sanoi se, "olisi suitsutuksen pitänyt tulla, minulta hän sai kuuluisimman laulunsa aiheen, sen joka kuvasi maailman menoa ja sovitettiin rummulle; minä syljin ruusuun, voin hankkia siitä todistajat!"