Satuja ja tarinoita IV

by H. C. Andersen

Kuten viisas kuningas Salomo, ymmärsi hänkin eläinten kielen, hän kuuli niiden laulun ja puheen, mutta ei hän tullut siitä viisaammaksi; hän keksi kasvien ja metallien voiman, joka loitonsi taudit, loitonsi kuoleman, mutta ei tuhonnut sitä. Kaikesta luodusta, kaikesta jota hän saattoi saavuttaa, koetti hän löytää kirkkautta, joka valaisisi iäisen elämän aavistusta, mutta hän ei löytänyt sitä. Totuuden kirja oli hänen edessään ikäänkuin tyhjänä. Kristinoppi näytti hänelle raamatussa iankaikkisen elämän luottavat sanat, mutta hän tahtoi lukea ne omasta kirjastaan ja siinä ei hän nähnyt mitään.

Viisi lasta hänellä oli, neljä poikaa — ne olivat kasvatetut niinkuin viisain isä voi lapsensa kasvattaa — ja yksi tytär, kaunis, lempeä ja viisas, mutta sokea; se ei kuitenkaan näyttänyt tuottavan hänelle surua. Isä ja veljet olivat hänen silminään. Sydämellinen hän oli luonteeltaan ja sen hän oli näköinenkin.

Pojat eivät koskaan olleet käyneet kauvempana linnan saleja kuin puun oksat ulottuivat, sisar vielä vähemmin; he olivat onnellisia lapsia lapsuuden kodissa, lapsuuden mailla, ihanassa, lemuavassa Auringon puussa. Kuten kaikki lapset, pitivät he paljon kertomuksista ja isä kertoi heille paljon, jota eivät muut lapset olisi ymmärtäneet, mutta nämä olivatkin yhtä viisaat kuin meillä useimmat vanhat ihmiset; isä selitti heille kaikki mitä he elävinä kuvina näkivät linnan seinissä, ihmisten toimet ja tapausten kulun kaikissa maailman maissa, ja usein toivoivat pojat pääsevänsä maailmalle ottamaan osaa suurtöihin, ja isä sanoi heille, että maailmassa on raskasta ja katkeraa, ei se ole ensinkään sellainen, jommoiselta se näyttää heidän ihanaiseen lapsimaailmaansa. Hän puhui heille kauneudesta, totuudesta ja hyvyydestä, sanoi että ne kolme pitävät maailmaa pystyssä, ja sen painon alla, jota nämä kärsivät, käy se jalokiveksi, kirkkaammaksi timantin vettä; sen hohde oli Jumalalle arvokas, se loisti kaikkea muuta kirkkaammin, se oli oikeastaan se mitä sanotaan "viisasten kiveksi". Hän sanoi heille, että kuten luomakunnan kautta päästään varmuuteen Jumalasta, niin päästään ihmisen itsensä kautta varmuuteen sellaisen jalokiven olemassaolosta; enempää ei hän osannut sanoa siitä, enempää ei hän tietänyt. Muiden lapsien olisi kun olisikin ollut vaikea ymmärtää tätä kertomusta, mutta nämä sen ymmärsivät.

He pyysivät isältä tietoja kauneudesta, totuudesta ja hyvyydestä ja hän selitti heille, sanoi paljon, sanoi senkin, että kun Jumala maan tomusta loi ihmisen, antoi hän luomakunnalleen viisi suudelmaa, tulisuudelmia, sydänsuudelmia ja hartaita jumalsuudelmia ja niitä me nyt kutsumme viideksi aistimeksi; niiden kautta nähdään, kuullaan ja käsitetään kauneus, hyvyys ja totuus, niiden kautta niille annetaan arvo, niitä vaalitaan ja edistetään; on annettu viisi sisäistä ja viisi ulkonaista aistia, juuri ja latva, ruumis ja sielu.

Näitä asioita miettivät lapset paljon, ne olivat heidän mielessään yötä ja päivää; silloin näki vanhin veljistä kauniin unen ja ihmeellinen se myöskin oli; toinen veli näki saman unen, ja kolmas näki sen ja neljäs; jokainen näki sen ihan samalla tavalla; hän näki unta, että hän läksi maailmalle ja löysi viisasten kiven; se säteili loistavana liekkinä hänen otsaltaan, kun hän aamun koittaessa nuolennopealla hevosellaan ratsasti takaisin isän linnaan, poikki kotipuutarhan, vihriäsamettisten kenttäin, ja jalokivi loi niin taivaallista valoa ja hohdetta pyökin lehville, että näkyi mitä oli kirjoitettu elämästä haudan takana.

Sisar ei uneksinutkaan lähtöä maailmalle, sellainen ei edes juolahtanut hänen mieleensä, hänen maailmansa oli hänen isänsä koti.

"Minä ratsastan maailmalle!" sanoi vanhin; "minä tahdon kokea sen elämää ja temmeltää ihmisten joukossa; hyvyyttä ja totuutta tahdon aina noudattaa, niillä minä suojelen kauneutta. Moni asia muuttuu, kun minä tulen sinne!" ja hänen ajatuksensa olivat suuret ja rohkeat, kuten meidän ajatuksemme aina ovat kotinurkissa, ennenkuin joudumme maailmalle ja saamme oppia tuntemaan tuulta ja tuiskua ja orjantappurapensaita.

Kaikki aistit, sekä sisäiset että ulkonaiset, olivat hänellä, kuten muillakin veljillä, hyvin kehittyneet, mutta jokaisella heistä oli yksi aisti, joka voimassa ja kehityksessä voitti kaikki muut; vanhimmalla oli näkö, jonka erityisesti piti tuottaa hänelle hyötyä. Hänen silmänsä kantoivat kaikkiin aikoihin, sanoi hän, kaikkiin kansoihin; hänen silmänsä saattoivat nähdä maan uumeniin asti, missä aarteet lepäsivät, ja suoraan ihmisten rintoihin, ikäänkuin olisi ollut edessä vain lasiruutu, — sanalla sanoen: hän näki enemmän kuin me näemme poskesta joka punastuu tai kalpenee, silmästä joka itkee tai hymyilee. Hirvi ja antilopi saattoivat häntä läntiselle rajalle ja siinä tulivat villit joutsenet ja lensivät koillista kohti; niitä hän seurasi ja joutui kauvas maailmalle, kauvas isänsä maasta, joka ulottui "Intian maalle, idän kulmalle".

Pystyyn menivät häneltä silmät! paljon oli hänellä näkemistä ja toista on sentään nähdä paikat ja asiat omin silmin kuin kuvista, vaikka kuvat olisivat olleet kuinka hyvät ja erinomaisen hyvät ne olivat, kuvat kotona isän linnassa. Ensi hetkessä oli hän pudottamaisillaan silmät päästään, niin hän hämmästyi kaikkea sitä rojua ja laskiaishelyä joka kulki kauneuden nimellä, mutta eivät ne sentään pudonneet, niillä oli toinen tarkoitus.

Perinpohjaisesti ja rehellisesti tahtoi hän ryhtyä tutustumaan kauneuteen, totuuteen ja hyvyyteen, mutta miten niiden laita oli? hän näki että rumuutta usein kukitettiin, kun kauneutta olisi pitänyt kukittaa, hyvyyttä usein ei huomattu ja keskinkertaisuutta siliteltiin eikä ruoskittu. Ihmiset katsoivat nimeä eikä mieltä, virka-arvoa eikä kutsumusta. Toisin ei saattanut olla.