Satuja ja tarinoita IV

by H. C. Andersen

Pullolla ei ollut aikaa ajatella, tämä elämän korkein nousu sattui sille aivan äkkiarvaamatta. Tornit ja katot olivat syvällä ja alhaalla, ihmiset näyttivät niin pikkuruikkuisen pieniltä.

Sitte se rupesi painumaan alas ja putosi toisella vauhdilla kuin kanini; pullo heitti kuperikeikkaa ilmassa, se oli niin nuori ja vallaton, viini oli tehnyt sen puolihumalaiseksi, mutta ei humalaa kestänyt kauvan. Sitä matkaa! Aurinko paistoi pulloon, kaikki ihmiset sitä katselivat, ilmapallo oli painunut kauvas pois ja pian oli pullokin poissa, se putosi katolle ja meni rikki, mutta palasissa oli sellainen lentoinnostus, etteivät ne jääneet paikoilleen, vaan hyppelivät ja kierivät, kunnes tulivat pihamaalle ja särkyivät vieläkin pienemmiksi sirpaleiksi. Vain pullonkaula kesti ja se oli kuin timantilla leikattu.

"Sitä saattaisi varsin hyvin käyttää lintuhäkin vesisäiliönä!" sanoi mies kellarikerroksessa, mutta hänellä itsellään ei ollut lintua eikä häkkiä eikä niitä kannattanut ruveta hankkimaan pullonkaulan takia jota saattoi käyttää lintuhäkin vesisäiliönä; vanha neiti vinnillä saattoi käyttää sitä ja niin joutui pullonkaula sinne, sai korkin suulleen, ja se mikä oli ylhäällä tuli alas, kuten elämänmuutoksissa usein käy, se sai raikasta vettä ja ripustettiin häkin eteen pienelle linnulle, joka lauloi niin että helisi.

"Niin, mikä sinun on laulaessa!" sanoi pullonkaula, ja olihan se ihmeellinen kapine, olihan se ollut ilmapallossa, — enempää ei sen historiasta tiedetty. Nyt se riippui vesisäiliönä, kuuli ihmisten hyörivän ja pyörivän pihamaalla, kuuli vanhan neidin puhuvan huoneessa: siellä oli paraikaa vieraita, samanikäinen ystävätär, he puhelivat — eivät pullonkaulasta, vaan myrttipuusta ikkunassa.

"Sinun totisesti ei pidä heittää kahta riikintaalaria tyttäresi morsiuskukkavihkoon!" sanoi vanha neiti, "sinä saat minulta kauniin vihon, kukkia täynnä. Katsoppas kuinka kaunis myrtti on! Niin, se on tosiaankin oksa siitä myrtistä, jonka sinä annoit minulle kihlauspäivänäni, siitä, josta minun itseni vuoden kuluttua piti ottaa morsiuskukkavihkoni, mutta se päivä ei koskaan tullut! ne silmät sammuivat joitten piti loistaa minun ilokseni ja onnekseni tässä elämässä. Meren pohjalla nukkuu hän makeasti, minun hyvä enkelini! — Puu tuli vanhaksi, mutta minä vielä vanhemmaksi ja kun puu rupesi kitumaan, otin minä viimeisen terveen oksan, pistin sen multaan ja nyt on oksa kasvanut suureksi puuksi ja pääsee vihdoin viimein hääiloa näkemään, tyttäresi morsiuskukkavihoksi!"

Ja vanhan neidin silmissä oli kyyneliä; hän puheli nuoruutensa ystävästä, kihlauksesta metsässä; hän ajatteli maljaa joka juotiin, ajatteli ensi suudelmaa, — mutta sitä hän ei sanonut, olihan hän vanha neiti; hänen mielessään liikkui niin paljon, mutta sitä ei hän ensinkään tullut ajatelleeksi, että aivan hänen ikkunansa ulkopuolella oli toinenkin muisto siltä ajalta, sen pullon kaula, joka ulahti, kun korkki vedettiin auki ja malja juotiin. Mutta ei pullonkaulakaan tuntenut häntä, sillä ei se kuunnellut hänen kertomustaan — osaksi senkintähden, että se ajatteli vain itseään.

VIISASTEN KIVI.

Tunnethan sinä Holger Dansken tarinan; sitä me emme tällä kertaa rupea kertomaan, kysymme vain muistatko sinä siitä, että "Holger Danske voitti suuren Intian itäisellä maalla, sillä kulmalla maailmaa, jossa 'se suuri auringon puu' kasvaa", kuten Christen Pedersen sanoo; tunnetko Christen Pederseniä? yhdentekevä vaikket tuntisikaan. Holger Danske antoi siellä pappi Jonille Intian maan herruuden. Tunnetko pappi Jonia? Niin, sekin on yhdentekevää vaikket tuntisi häntä, sillä hän ei ensinkään esiinny tässä kertomuksessa; tämä kertomus puhuu sinulle "Auringon puusta" Intian maalla, idän kulmalla, kuten asiat ymmärrettiin siihen aikaan kun ei luettu maantiedettä kuten meidän aikanamme; mutta sekin on yhdentekevää!

Auringon puu oli ihanainen puu, jommoista emme ikinä ole nähneet etkä sinä ikinä tule näkemään. Latva ulottui monen penikulman päähän, se oli oikeastaan kokonainen metsä, sen pieninkin oksa erikseen oli kokonainen puu; siellä oli palmuja, pyökkejä, pinjoja, plataneja; niin, kaikki puulajit mitä maailmassa vaan on, versoivat täällä suurten haarojen pieninä oksina ja haarat muodostivat ikäänkuin koukeroita ja solmuja, tekivät ikäänkuin kukkuloita ja laaksoja, niitä peitti sametinpehmoinen vihanta, joka vilisi kukkia; joka oksa oli kuin laaja, kukkiva niitty tai kaunein puutarha; aurinko valoi sinne siunattuja säteitään; olihan se auringon puu ja sinne kokoontuivat kaikki maailman linnut, linnut kaukaisen Amerikan aarniometsistä, Damaskuksen ruusutarhasta, sisä-Afrikan metsäisestä erämaasta, missä elefantti ja leijona luulevat olevansa yksinvaltiaat. Napaseutujen linnut tulivat ja haikara ja pääskynen tulivat tietysti myöskin; mutta linnut eivät olleet ainoat elävät olennot jotka tulivat; hirvi, orava, antilopi ja sadat muut nopeajalkaiset ja kauniit eläimet olivat täällä kotonaan; olihan puun latva suuri, lemuava puutarha ja sen keskellä, siellä missä kaikkein suurimmat oksat ylenivät vihreinä kunnaina, oli kristallilinna, josta oli näköala kaikkiin maailman maihin; joka torni kohosi liljana, vartta myöten pääsi ylös, sillä siellä sisällä oli portaat; ja lehdille aukeni tietysti ovet, sillä ne olivat kuten saatat ymmärtää, parvekkeita ja ylinnä itse kukkasessa oli mitä kaunein, loistavin, pyöreä sali, jonka kattona ei ollut muu kuin itse sininen taivas aurinkoinen tai tähtineen; yhtä kaunista vaikka toisella tavalla, oli alhaalla linnan avarissa saleissa, seiniin kuvastui koko maailma yltympärillä; saattoi nähdä kaikki mitä tapahtui niin ettei tarvinnut lukea sanomalehtiä, ja niitä ei siellä ollutkaan saatavissa. Kaikki saattoi nähdä elävinä kuvina, jos vaan jaksoi ja halusi nähdä; sillä liika on aina liikaa viisaammallekin miehelle ja täällä asui viisain mies. Hänen nimensä on niin vaikea lausua, sinä et saata sitä lausua ja samahan se onkin. Hän tiesi kaikki mitä ihminen saattaa tietää ja saattaa saada tietää tässä maailmassa; joka keksinnön joka oli tehty ja vastedes tehdään, mutta ei sen enempää, sillä kaikella on rajansa. Viisas kuningas Salomo oli vain puoleksi niin viisas ja hän oli sentään hänkin hyvin viisas; hän hallitsi luonnonvoimia ja mahtavia henkiä, itse kuolemankin täytyi joka aamu tuoda hänelle tieto ja luettelo kaikista joitten sinä päivänä piti kuolla, mutta kuningas Salomon täytyi itsensäkin kuolla, ja se ajatus valtasi tuontuostakin tavattoman elävänä tutkijan joka asui Auringon puun linnassa. Hänenkin, vaikka hän viisaudessa oli niin paljon ylempänä ihmisiä, täytyi kerran kuolla, sen hän tiesi, hänen lastensa piti kerran kuolla; metsän lehvien lailla piti heidän varista ja muuttua tomuksi. Hän näki ihmissukujen menevän niinkuin puitten lehvät ja uusia tuli sijaan, mutta pudonneet lehvät eivät enään ikinä kasvaneet, ne muuttuivat tomuksi, muiksi kasviaineiksi. Mitä tapahtui ihmisille kun kuolonenkeli tuli? Mitä kuoleminen oli? Ruumis hajosi ja sielu — niin, mitä se oli? Mitä siitä tuli? Minne se meni? "Iankaikkiseen elämään", sanoi uskonnon lohdutus; mutta miten tapahtui siirto? Missä elettiin ja miten? "Tuolla ylhäällä taivaassa!" sanoivat hurskaat, "sinne me menemme!" — "Sinne!" toisti viisas mies ja osoitti aurinkoa ja tähtiä. "Sinne ylös!" ja maan pyöreällä pallolla näki hän, että ylhäällä ja alhaalla oli aivan samaa, riippuen siitä millä kohtaa pyörivää palloa kulloinkin seisoi; ja jos hän nousi niin korkealle kuin maan korkeimmat vuoret nostivat huippunsa, kävi se ilma mitä me sanomme kirkkaaksi ja läpikuultavaksi tai "puhtaaksi taivaaksi" — sysimustaksi pimeydeksi, kiinteäksi kuin vaate; aurinko näytti hehkuvan ilman säteitä, meidän maamme oli oransinkarvaisen sumun peitossa. Rajoitettu oli ruumiillisen silmän näkeminen, kaikki peitossa sielunkin silmältä. Kuinka vähäinen olikaan meidän tietämisemme! Viisainkin tiesi vain hiukkasen siitä mikä meille on tärkeintä.

Linnan salakammioissa oli maan suurin aarre: "Totuuden kirja". Lehti lehdeltä hän sitä luki. Sitä kirjaa saattoi jokainen lukea, mutta vain osittain, kirjoitus hyppii monen silmissä niin ettei hän saa kokoon sanoja. Muutamilla lehdillä käy kirjoitus niin kalpeaksi ja katoavaksi, että näkyviin jää vain tyhjä lehti; jota viisaampi lukija on, sitä enemmän osaa hän lukea ja viisain lukee kaikista enemmän; hän taisi vielä lisäksi koota auringonvalon, tähtien valon, salattujen voimain valon ja hengen valon; kun tämän vahvistetun hohteen valo lankesi lehdille, näki hän vielä enemmän kirjoitusta, mutta siinä osassa kirjaa, jonka nimenä oli "Elämä kuoleman jälkeen", ei saattanut eroittaa pilkkuakaan. Se teki hänet surulliseksi; — eikö hänen täällä maan päällä todellakaan onnistuisi löytää valoa, joka saattaisi näkemään mitä totuuden kirjaan oli kirjoitettu.