Satuja ja tarinoita IV

by H. C. Andersen

Ja nyt se oli viettänyt ullakolla kaksikymmentä vuotta; varmaan se olisi jäänyt sinne pitemmäksikin ajaksi, jollei taloa olisi ruvettu rakentamaan uudelleen. Katto revittiin, pullo huomattiin ja siitä puhuttiin, mutta ei se ymmärtänyt kieltä; ei sitä opi loikomalla ullakolla, vaikkapa kaksikymmentäkin vuotta. "Jos minä olisin saanut olla huoneessa", arveli pullo aivan oikein, "olisin sen kyllä oppinut!"

Se pestiin ja huuhdeltiin, se sen kyllä tarvitsi; se kävi kirkkaaksi ja läpinäkyväksi, se nuortui vanhoilla päivillään, mutta lippu jota se oli kantanut, se oli hukkunut pesussa.

Pullo täytettiin siemenillä, se ei tuntenut sitä lajia tavaraa; se sai korkin suulleen ja pantiin huolellisesti kääröön, ei se nähnyt lyhtyä eikä kynttilää, vielä vähemmin aurinkoa tai kuuta, ja pullon mielestä olisi sentään pitänyt jotakin nähdä kun matkalla kerran oli, mutta ei se nähnyt mitään. Tärkeintä työtään se kuitenkin teki — se matkusti ja saapui määräpaikkaansa ja siellä käärö avattiin.

"Ovatpa ne siellä ulkomailla nähneet siitä vaivaa!" sanottiin, "ja varmaan se sittenkin päänpäätteeksi on rikki!" Mutta se ei ollut rikki. Pullo ymmärsi joka sanan, se oli samaa kieltä jota se oli kuullut sulatusuunilla ja viinikauppiaan luona, metsässä ja laivalla, ainoaa oikeaa, hyvää ja rehellistä kieltä jota saattoi ymmärtää; se oli päässyt kotiin, omaan maahansa, sitä toivotettiin tervetulleeksi! se oli pelkästä ilosta hyppäämäisillään ihmisten käsistä, tuskin se huomasi että korkki avattiin, siemenet varisteltiin pois ja se vietiin kellariin, kätkettiin ja unohdettiin; kotona on aina paras, vaikka olisi kellarissakin! Ei se koskaan ajatellut kuinka kauvan se siellä makasi, sen oli mukava olla ja se makasi vuosikausia. Vihdoin viimein tuli kellariin ihmisiä, he ottivat pulloja ja muitten muassa meidän pullomme.

Puutarha talon edustalla oli komeasti koristettu; palavia lyhtyjä riippui kaarissa, paperilyhdyt paistoivat kuin suuret tulpanit; ilta oli ihana, ilma tyyni ja kirkas, tähdet tuikkivat niin kirkkaina, uusi kuu oli syttynyt taivaalle, oikeastaan näkyi koko pyöreä kuu kultalaitaisena, siniharmaana ympyränä. Kaunista se oli hyvien silmien katsella.

Syrjäisemmillä käytävillä oli niilläkin jonkinlaista tulitusta, ainakin niin paljon että näki kulkea; pensaisiin oli pistetty pulloja ja kuhunkin pulloon kynttilä, täällä oli myöskin tuttu pullomme, sama jonka kerran piti päättää päivänsä pullonkaulana ja vesiastiana lintuhäkissä. Sen mielestä oli kaikki tällä hetkellä niin erinomaisen kaunista, olihan se luonnon helmassa, ottihan se osaa iloon ja juhliin, kuulihan se laulua ja soittoa, ihmisten hyörinää ja pyörinää, varsinkin siltä puiston kulmalta, jossa lamput paloivat ja kirjavat paperilyhdyt heloittivat. Itse puolestaan se kyllä oli syrjäkäytävällä, mutta juuri siellä sai ajatuskin työtä. Pullo piteli kynttiläänsä, tuotti sekä huvia että hyötyä, ja se on oikein; sellaisina hetkinä unohtuu kaksikymmentä vintillä vietettyä vuotta — ja onnellista on unohtaa.

Ihan likeltä asteli ohitse yksinäinen pari käsi kädessä kuten morsiuspari metsässä, perämies ja turkkurintytär; pullosta tuntui siltä kuin se olisi elänyt kaikki uudelleen. Puistossa käveli vieraita ja käveli kansaa katselemassa vieraita ja koko komeutta, ja näiden joukossa käveli muuan vanha nainen, jolla ei ollut sukulaisia mutta kyllä ystäviä, ja hän ajatteli juuri samaa kuin pullo: vihriää metsää ja nuorta morsiusparia, joka oli hänelle hyvin likeinen — hänellä oli nimittäin osansa siinä, hän oli siitä toinen puoli, se oli hänen onnellisin hetkensä ja sitä ei koskaan unohda, vaikka tulisi kuinkakin vanhaksi piiaksi. Mutta hän ei tuntenut pulloa eikä se tuntenut häntä — niin sitä tutut kulkevat toistensa ohi tässä maailmassa, kunnes taas joutuvat yhteen, ja nämä molemmat joutuivat, olivathan he nyt samassa kaupungissa.

Pullo joutui puistosta viinikauppiaan luo, täytettiin taasen viinillä ja myytiin ilmapurjehtijalle, jonka ensi sunnuntaina piti astua ilmapalloon. Ihmisjoukko oli kerääntynyt katsomaan, rykmentin soittokunta soitti ja kaikkinaisia valmistuksia tehtiin, pullo näki sen kopasta, jossa se oli, yhdessä elävän kaninin kanssa. Kanini oli hyvin alakuloinen, tiesihän se, että piti noustaman ilmaan ja tultaman alas laskusiivin. Pullo ei tietänyt mikä oli ylös, mikä alas, se näki ilmapallon paisuvan yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, ja kun ei se enään voinut tulla suuremmaksi, alkoi se kohota yhä korkeammalle ja korkeammalle ja käydä levottomaksi. Nuorat jotka pitelivät kiinni, leikattiin poikki ja pallo liiteli ja vei mukaansa ilmapurjehtijan, kopan, pullon ja kaninin: musiikki soitti ja kaikki ihmiset huusivat: hurraa!

"Hullunkurista tällä tavalla nousta ilmaan!" ajatteli pullo, "se on uudenaikaista purjehdusta, ei suinkaan tuolla ylhäällä voi kolahtaa mitään kovaa vastaan!"

Ja monet tuhannet ihmiset katselivat ilmapallon nousua ja vanha neitikin katseli sitä; hän seisoi avoimen vinttiakkunansa ääressä, missä häkki riippui ja hamppuvarpunen hyppeli, lintu raukka jolla ei ollut oikeaa vesisäiliötä ja jonka täytyi tyytyä kuppiin. Ikkunalla kasvoi myrttipuu, sitä oli siirretty vähän syrjään jottei se kaatuisi kun vanha neiti kumartui katselemaan ulos; ja hän näki selvästi ilmapallossa purjehtijan, joka päästi kaninin alas laskusiivin ja sitte joi kaikkien ihmisten maljan ja heitti pullon korkealle ilmaan; ei hän aavistanut nähneensä sen saman pullon lentävän korkealle ilmaan hänen ja hänen ystävänsä onneksi ilon päivänä, vihriässä metsässä, nuoruuden aikana.