Satuja ja tarinoita IV

by H. C. Andersen

"Kihlattujen malja!" sanoi isä ja joka lasi tyhjennettiin pohjaan ja nuori perämies suuteli kaunista morsiantaan.

"Onnea ja siunausta!" sanoivat molemmat vanhukset. Ja nuori mies täytti vielä kerran lasit: "Vuoden perästä palaan ja tästä päivästä vuoden taa vietetään häät!" huusi hän ja kun lasit olivat tyhjennetyt, nosti hän pullon korkealle ilmaan: "Sinä olet nähnyt elämäni kauneimman päivän, sinun ei enään pidä ketään palvella!"

Ja hän viskasi pullon korkealle ilmaan. Ei turkkurin tytär silloin ajatellut, että hän useamminkin näkisi saman pullon lentävän, mutta niin kuitenkin oli käyvä. Tällä kertaa putosi pullo tiheään kaislikkoon pienessä metsäjärvessä; pullonkaula muisti vielä varsin selvästi kuinka se siellä makasi ja mietiskeli. "Minä annoin heille viiniä ja he antavat minulle mutavettä, mutta tarkoitus on kai hyvä!" Pullo ei enään saattanut nähdä kihlattuja eikä tyytyväisiä vanhuksia, mutta se kuuli heidän vielä pitkän aikaa iloitsevan ja laulavan. Sitte tuli kaksi pientä talonpoikaispoikaa, he tirkistelivät kaislikkoon, näkivät pullon ja ottivat sen, se oli siis taas turvattu.

Kotona metsämökissä, missä he asuivat, oli vanhin veli, merimies, eilen käynyt sanomassa hyvästi, sillä hän oli lähdössä pitemmälle matkalle; äiti pani paraikaa kokoon yhtä toista tavaraa ja illalla piti isän lähteä viemään tavaroita kaupunkiin, vielä kerran ennen lähtöä näkemään poikaa ja viemään hänelle omiaan ja äidin terveisiä. Kääröön oli jo pantu pieni pullollinen ryydättyä viinaa, kun pojat toivat suuremman, vahvemman pullon, jonka olivat löytäneet; siihen mahtui enemmän kuin pieneen pulloon ja aine oli sellaista hyvää lääkettä huonolle vatsalle; siihen oli pantu hypericumia. Ei pullo enään saanut sellaista punaista viiniä kuin ennen, se sai karvaita tippoja, mutta ovathan nekin hyvät — vatsalle. Uusi pullo eikä entinen pieni, pantiin matkaan; — ja niin joutui pullo taasen liikkeelle, se joutui Petteri Jensenin kanssa laivalle ja tämä osui olemaan juuri sama laiva, jolla nuori perämieskin kulki, mutta ei hän nähnyt pulloa eikä hän olisi sitä tuntenut taikka tullut ajatelleeksi: se on sama, josta me joimme kihlauksen ja kotiintulon maljan.

Tosin ei se enään sisältänyt viiniä, mutta se sisälsi muuta yhtä hyvää; ja toverit sanoivatkin sitä aina kun Petteri Jensen otti sen esiin, "apteekkariksi"; se antoi hyvää lääkettä, sellaista, joka auttoi vatsavaivaa vastaan; ja se auttoi niin kauvan kuin pisarakin oli jälellä. Hauska aika se oli, ja pullo lauloi kun sitä hangattiin korkilla, sitä ruvettiin sanomaan "suureksi leivoseksi", "Petteri Jensenin leivoseksi".

Pitkiä aikoja oli kulunut, pullo pysytteli tyhjänä nurkassa, silloin tapahtui — niin, ei pullo tarkkaan tietänyt oltiinko meno- vaiko kotimatkalla, se näet ei ollut käynyt maissa: nousi myrsky; suuret aallot vyöryivät mustina, raskaina, nostivat ja viskelivät laivaa; masto rytisi, hyökylaine puhkaisi laudan; pumput eivät enään riittäneet; oli pilkkosen pimeä yö; laiva upposi, mutta viime hetkessä kirjoitti nuori perämies paperiliuskalle: "Jeesuksen nimeen! me hukumme!" hän kirjoitti morsiamensa nimen, oman nimensä ja laivan nimen, pisti liuskan tyhjään pulloon jonka sai käsiinsä, painoi korkin kiinni ja viskasi pullon vyöryvään veteen; ei hän tietänyt että se oli sama pullo, josta oli juotu ilon ja toivon malja, hänen ja hänen tyttönsä onneksi. Nyt se kiikkui aalloilla, vei tervehdystä ja kuolinviestiä.

Laiva upposi, miehistö hukkui, pullo lensi kuin lintu, olihan sillä nyt sydän, rakkaudenkirjettä se kantoi. Ja aurinko nousi ja aurinko laski, pullo luuli, kuten elämänsä alkuaikoina, katselevansa punaiseen, hehkuvaan uuniin, sille tuli halu lentää sinne suinpäin. Se koki tyyntä ja uusia myrskyjä, se ei kolahtanut mihinkään kallionkielekkeeseen; se ei joutunut haikalan ruuaksi; päiviä ja vuosia ajelehti se aalloilla, milloin pohjoiseen, milloin etelään päin, kuinka aallot kulloinkin veivät. Se oli muuten oma herransa, mutta siihenkin saattaa kyllästyä.

Kirjoitettu liuska, sulhon viime tervehdys morsiamelle, tuo vain surua, jos se kerran sattuu oikeisiin käsiin, mutta missä ne kädet ovat, ne kädet jotka hohtivat niin valkeina, kun levittivät liinaa tuoreeseen nurmeen vihriässä metsässä kihlauspäivänä? Missä on turkkurin tytär? Niin, missä on maa ja mikä maa mahtaa olla likinnä? Sitä ei pullo tietänyt; se ajelehti ajelehtimistaan ja kyllästyi vihdoin ajelehtimiseen, sillä ei ajelehtiminen ollut sen elämän tarkoitus, mutta se ajelehti sittenkin kunnes vihdoin saavutti maan, vieraan maan. Ei se ymmärtänyt sanaakaan puheesta, sitä kieltä ei hän ollut kuullut puhuttavan ja paljon menee aina hukkaan, kun ei ymmärrä kieltä.

Pullo otettiin talteen ja sitä tarkasteltiin, lippu huomattiin ja otettiin esiin, sitä käänneltiin ja väänneltiin, mutta ei ymmärretty mitä siihen oli kirjoitettu. Sen ne kyllä käsittivät että pullo oli heitetty laivasta ja että paperissa selitettiin jotakin ja merkillistä se varmaan oli — ja lippu pistettiin takaisin pulloon ja pullo pantiin suureen kaappiin, suuressa huoneessa, suuressa talossa.

Aina kun tuli vieraita, otettiin lippu esiin, sitä käänneltiin ja väänneltiin ja kirjoitus, joka oli vain lyyjykynällä kirjoitettu, kävi yhä mahdottomammaksi lukea; vihdoin ei kukaan enään saattanut nähdä että siinä oli kirjaimia. Ja vuoden pullo vielä oli kaapissa, sitte se joutui ullakolle, tomun ja hämähäkinverkkojen peittoon; silloin se ajatteli parempia päiviä, jolloin siitä kaadettiin viiniä raikkaassa metsässä ja kun se kiikkui aalloilla ja säilytti salaisuutta, kirjettä, jäähyväishuokausta.