Satuja ja tarinoita IV

by H. C. Andersen

PULLONKAULA.

Kapean, mutkikkaan kadun varrella oli muitten köyhäin talojen joukossa korkea, kapea talo. Se oli rakennettu ristikkosidoksilla ja ne olivat höltyneet sekä nurkissa että päädyissä; köyhää kansaa siinä asui ja köyhimmältä näytti vintillä. Siellä riippui pienen ikkunan edessä päiväpaisteessa vanha ränstynyt lintuhäkki, jossa ei ollut edes kunnollista vesiastiaa, vaan ainoastaan nurin käännetty pullonkaula, pohjasta suljettu korkilla ja täytetty vedellä. Avonaisen ikkunan ääressä seisoi vanha neiti, hän oli juuri koristanut häkin vesiheinillä ja pieni hamppuvarpunen hyppeli orrelta orrelle ja lauloi niin että helisi.

"Mikä sinun on laulaessasi!" sanoi pullonkaula; niin, ei se sitä sanonut juuri sillä tavalla kuin me sen sanomme, sillä ei pullonkaula osaa puhua, mutta se ajatteli sen mielessään kuten me ihmisetkin puhumme sisällisesti. "Mikä sinun on laulaessasi, sinun jolla on eheät jäsenet. Koettaisitpa olla ilman alaruumista kuten minä, koettaisitpa elää kaulan ja suun varassa, suussa korkki kuten minulla, niin et laulaisi. Mutta hyvä on, että on tyytyväisiäkin olentoja! Minulla ei ole syytä laulaa enkä minä osaakkaan laulaa! Osasin kyllä silloin kun olin eheä pullo ja minua hangattiin korkilla; minua sanottiin oikeaksi leivoseksi, suureksi leivoseksi; — ja voi sitäkin kertaa kun minä turkkurin herrasväen kanssa olin metsässä ja tytär meni kihloihin — niin, kyllä minä sen muistan kuin eilisen päivän; paljon minä olen nähnyt kun taakseni ajattelen; olen ollut tulessa ja vedessä, mustassa mullassa ja korkeammalla ilmassa kuin useimmat, ja nyt minä riipun lintuhäkin edustalla ilmassa ja päiväpaisteessa; kyllä minun tarinani kannattaisi kuulemista, mutta minä en kerro sitä ääneen, sillä minä en osaa."

Ja sitte se kertoi sen sisällisesti eli ajatteli omassa mielessään historiaansa, joka kyllä oli merkillinen, ja pieni lintu visersi iloista lauluaan ja kadulla ajeltiin ja käveltiin, jokainen ajatteli omia asioitaan tai oli kokonaan ajattelematta, mutta pullonkaula ajatteli.

Se muisteli hehkuvaa sulatusuunia tehtaassa, jossa siihen oli puhallettu elämä; se muisti vieläkin, että se oli ollut ihan kuuma, se oli katsellut kumisevaan uuniin, syntymäpaikkaansa ja sen oli vallannut ääretön halu heti kohta karata sinne takaisin, mutta vähitellen sen mukaan kuin se jäähtyi, oli se ruvennut tyytymään kohtaloonsa; se seisoi rivissä, rinnalla koko rykmentti veljiä ja sisaria, jotka kaikki olivat kotoisin samasta uunista, mutta toisista oli puhallettu samppanjapulloja, toisista olutpulloja ja siinä on kyllä eroa! Maailmalla saattaa olutpullo kyllä sittemmin sisältää kallisarvoisinta Lacryma Christiä ja samppanjapullo kiilloitusmustetta, mutta synnynnäinen tarkoitus kyllä ilmenee ulkomuodossa, aateli pysyy aatelina, vaikka olisi ruumis täynnä kiilloitusmustetta.

Pian pakattiin kaikki pullot ja meidän pullomme myöskin; silloin ei se aavistanut, että se kerran päättäisi päivänsä pullonkaulana ja korotettaisiin lintuhäkin vesiastiaksi. Onhan se rehellinen ammatti, eihän sitä silloin ole tyhjäntoimittaja! Päivänvalon näki pullo vasta, kun se toisten toverien kanssa avattiin kääröstä viinikauppiaan kellarissa. Samalla se ensi kerran huuhdeltiin, se oli hullunkurinen tunne. Sitte se loikoi tyhjänä ja korkittomana, tunsi ihmeellistä tyhjyyden tunnetta, se ikävöi jotakin, mutta ei itsekään tietänyt mitä ikävöi. Sitte se täytettiin hyvällä, ihanalla viinillä, se sai korkin ja lakattiin kiinni, pullon kylkeen liimattiin leima "Prima lajia", tuntui siltä kuin tutkinnossa olisi saanut ensimäisen arvosanan, mutta viini olikin hyvää ja pullo oli hyvä; jokainen on nuorella iällään lyyrikko! pullon mielessä helisi ja soi outoja aavistuksia, se näki unta vihreistä, aurinkoisista vuorista, joilla viini itää, missä iloiset tytöt ja reippaat pojat laulavat ja vaihtavat suudelmia; niin, ihanaa on elää! Kaikki nämä asiat helisivät ja soivat pullossa aivan niinkuin nuorissa runoilijoissa, jotka nekään usein eivät niitä ensinkään tunne.

Eräänä aamuna pullo ostettiin. Turkkurin juoksupoika oli lähetetty noutamaan viinipulloa, parasta lajia; ja se joutui eväskoppaan kinkun, juuston ja makkaroiden kanssa; voi oli erinomaista, leipä hienointa lajia; turkkurin tytär itse pani eväät kuntoon; hän oli niin nuori, niin kaunis; ruskeat silmät hymyilivät, suupieli leikitteli, suu puhui yhtä paljon kuin silmätkin; kädet olivat hienot, pehmeät ja valkoiset ja kuitenkin olivat kaula ja rinta vieläkin valkoisemmat. Paikalla saattoi huomata, että hän oli kaupungin kauneimpia tyttöjä eikä kuitenkaan vielä kihloissa.

Ja eväskoppa oli hänen sylissään kun perhe ajoi metsään; pullonkaula pisti esiin valkoisten pöytäliinanpäiden sisästä; korkissa oli punaista lakkaa ja se katseli suoraan tytön kasvoihin; katseli se myöskin nuorta perämiestä, joka istui hänen rinnallaan; hän oli lapsuudenystävä, muotokuvamaalarin poika; hän oli hiljan suorittanut perämiehentutkintonsa niin reippaasti ja kunnialla ja huomenna hänen piti lähteä laivalla kauvas vieraisiin maihin; siitä oli puheltu eväskoppaa valmistaessa ja sen puheen aikana ei turkkurin kauniin tyttären silmissä eikä suupielissä saattanut huomata paljonkaan iloa.

Molemmat nuoret läksivät vihriään metsään, he puhelivat — mistä he puhelivat? Niin, sitä ei pullo kuullut, se oli eväskopassa. Kesti ihmeellisen kauvan ennenkuin se otettiin esiin, mutta kun se vihdoin otettiin, olikin tapahtunut iloisia asioita, kaikki silmät hymyilivät, turkkurin tytärkin hymyili, mutta hän puhui vähemmin ja hänen poskensa hehkuivat kahtena punaisena ruusuna.

Isä otti täyden pullon ja korkkiruuvin — kummalliselta se tuntuu kun noin ensi kerran avataan! Pullonkaula ei sittemmin koskaan voinut unohtaa sitä juhlallista hetkeä. Kun korkki nousi, oli sen sisästä kuulunut rehellinen kulahdus ja kulinaa jatkui yhä kun viini virtasi laseihin.