"Älä anna lapseni tulla kristityksi!" olivat äidin viime sanat kuolinvuoteella, ne soivat tytön sielussa ja sydämessä lain sanoina: "kunnioita isääsi ja äitiäsi!"
"Enhän minä ole kristitty! Kutsuvathan he kaikki minua juutalaistytöksi; pilkkasihan naapurin poika minua sillä sanalla viime sunnuntainakin, kun jäin avonaisen kirkonoven eteen katselemaan palavia kynttilöitä alttarilla ja kun seurakunta lauloi. Kouluajoista aina tähän päivään asti on kristinuskossa ollut voima joka niinkuin aurinko paistaa sydämeeni, vaikka kuinka sulkisin silmäni; mutta äiti, en tahdo tuottaa sinulle tuskaa hautaasi! en riko lupausta, jonka isäni sinulle antoi! en lue kristillistä raamattua, saanhan kallistaa pääni isäimme Jumalan puoleen!"
— — Ja vuodet kuluivat.
Isäntä kuoli, emäntä joutui ahtaisiin oloihin, ei ollut varaa pitää palvelustyttöä, mutta Saara ei mennyt pois, hänestä tuli auttaja hädässä, hän piti kaikki pystyssä; hän teki työtä myöhään yöhön, hankki taloon leipää kättensä työllä; ei ollut likeisiä sukulaisia, jotka olisivat ottaneet siipiensä suojaan perheen, jossa vaimo päivä päivältä kävi heikommaksi ja kuukausmääriksi joutui vuoteen omaksi. Saara valvoi, hoiti, teki työtä. Hän oli lempeä ja rakastavainen, köyhän kodin siunaus.
"Tuolla on raamattu!" virkkoi sairas, "lue minulle hiukan, ilta on niin pitkä, minä niin hartaasti halajan kuulla Jumalan sanaa."
Ja Saaran pää painui alas; hän kytki kädet ristiin raamatun ympäri, avasi sen ja luki sairaalle; tuontuostakin puhkesi silmiin kyyneliä, mutta silmät kävivät yhä kirkkaammiksi ja hänen sielunsa kirkastui kirkastumistaan: "äiti, lapsesi ei ota kristittyjen kastetta, hän ei tule kuulumaan heidän seurakuntaansa, sinä tahdoit niin, minä täytän tahtosi tässä maailmassa, mutta tähtein tuolla puolla on — on sovinto Jumalassa suurempi, 'hän johtaa meitä kuoleman yli!' — 'hän tulee maan päälle ja kun hän on tehnyt sen janoiseksi, tekee hän sen hyvin rikkaaksi!' minä ymmärrän sen! minä ymmärrän sen! itse puolestani en tiedä miten se on tapahtunut —! hänessä ja hänen kauttaan, nimittäin Kristuksen!"
Ja hän vapisi mainitessaan pyhää nimeä, tulisen liekin kaste virtasi hänen lävitseen väkevämpänä kuin ruumis jaksoi kantaa ja voimattomampana kuin sairas jonka luona hän valvoi, vaipui hän maahan.
"Saara raukka!" sanottiin, "työ ja valvominen on rasittanut häntä."
Hän vietiin köyhien sairaalaan, siellä hän kuoli, sieltä hän saatettiin hautaan, mutta ei kristittyjen hautausmaalle, siellä ei juutalaistytön paikka ollut, vaan hautausmaan ulkopuolelle, aidan viereen hänet haudattiin.
Ja Jumalan aurinko joka paistoi kristittyjen haudoille, paistoi myöskin juutalaistytön haudalle aidan taakse, ja virret jotka helisivät kristittyjen hautausmaalle, kuuluivat hänenkin haudalleen; hänellekin kuului julistus: "Kristuksessa on ylösnousemus! hänessä, Herrassa joka sanoi opetuslapsille: 'Johannes kastaa tosin vedellä, mutta teidät kastetaan pyhällä hengellä!'"