— — — Vuosia oli kulunut.
Pienessä kauppalassa pohjois-Jyllannissa palveli vaatimattomassa porvariperheessä köyhä tyttö, joka kuului Mooseksen uskolaisiin. Se oli Saara; hänen hiuksensa olivat mustat kuin ebenholtsi, hänen silmänsä niin tummat ja täynnä valoa ja loistetta, kuten Itämaitten tyttärillä aina, ilme täysikasvaneen tytön kasvoissa oli yhä sama kuin lapsen kasvoissa, kun hän istui koulunpenkillä ja miettiväisin katsein kuunteli opetusta.
Joka sunnuntai soivat kirkossa urut ja seurakunta lauloi, soitto kuului kadun takaa naapuritaloon, missä juutalaistyttö askaroitsi, ahkerana ja uskollisena kutsumuksessaan. "Muista sapatin päivää, että sen pyhittäisit!" sanoi hänen lakinsa, mutta hänen sapattinsa oli kristittyjen arkipäivä, ja hän saattoi vain sydämessään pitää sen pyhänä. Hän arveli ettei se riittänyt. Mutta mitä ovat päivä ja hetki Jumalan edessä? tämä ajatus oli herännyt hänen sielussaan ja kristittyjen pyhänä sai hartaudenhetkeä viettää häiritsemättömämpänä; kun urkujensoitto ja virrenveisuu kaikui hänen korviinsa kyökkiin, missä hän seisoi astioita pesemässä, kävi sekin ympäristö hänelle hiljaiseksi pyhätöksi. Hän luki silloin Vanhaa Testamenttia, kansansa kalleinta aarretta, ja yksin vanhaa testamenttia, sillä se mitä isä oli sanonut hänelle ja opettajalle, kun hänet koulusta otettiin, oli säilynyt syvällä hänen mielessään. Hän oli kätkenyt lupauksen, joka oli annettu kuolevalle äidille, ettei Saaraa kasteta, ettei hän luovu isiensä uskosta. Uusi Testamentti oli ja pysyi hänelle suljettuna kirjana ja kuitenkin tiesi hän niin paljon sen sisällöstä, se säteili lapsuudenmuistojen joukossa. Kerran illalla kun hän istui tuvan nurkassa, kuuli hän isäntänsä lukevan ääneen. Varmaan hän uskalsi kuunnella, se ei ollut evankeliumia, vaan vanhaa historiakirjaa, kyllä hän nyt saattoi kuunnella; siinä kerrottiin unkarilaisesta ritarista, jonka turkkilainen pasha otti vangiksi. Hän antoi valjastaa ritarin härkien joukkoon auran eteen, häntä ajettiin ruoskalla eteenpäin, pilkattiin ja häväistiin äärettömästi.
Ritarin vaimo möi kaikki koristuksensa, panttasi linnansa ja maansa, hänen ystävänsä kokosivat suuria summia, sillä vaaditut lunnaat olivat miltei suunnattomat, mutta ne saatiin kokoon ja hänet vapautettiin orjuudesta ja häpeästä; sairaana, kärsivänä saapui hän kotiin. Mutta pian nousi yleinen kehoitus kristikunnan vihollista vastaan; kehoitus tuli sairaan korviin eikä hän enään saanut lepoa eikä rauhaa, hän nostatutti itsensä sotaratsunsa selkään, veri palasi hänen poskilleen, voimat näyttivät palaavan ja hän läksi voittoja niittämään. Sama pasha, joka oli antanut valjastaa hänet auran eteen, pilkata ja häväistä häntä, joutui nyt hänen vangikseen ja hän kuljetti hänet linnan vankilaan; mutta jo ensimäisen tunnin aikana tuli ritari ja kysyi vangiltaan:
"Minkä sinä luulet itseäsi odottavan?"
"Tiedän hyvinkin!" vastasi turkkilainen. "Koston!"
"Niin, kristityn koston!" sanoi ritari, "kristinusko käskee meitä antamaan anteeksi vihollisillemme, rakastamaan lähimmäistämme. Jumala on rakkaus! lähde rauhassa kotiin rakkaittesi luo, kohtele kärsiviä lempeydellä ja hyvyydellä!"
Silloin purskahti vanki itkuun.
"Kuinka minä saatoin ajatella sellaista mahdolliseksi! Kidutus ja tuskat olivat minulle varmuus ja minä otin myrkkyä joka muutaman tunnin kuluttua tappaa minut. Minun täytyy kuolla, ei ole mitään apua! mutta julista minulle ennenkuin kuolen sitä oppia, joka sisältää sellaisen rakkauden ja armon, se on suuri ja jumalallinen! anna minun kuolla siinä uskossa, kuolla kristittynä!" ja hänen rukouksensa täytettiin.
Sellainen oli tarina, kertomus, jonka isäntä luki. Kaikki sen kuulivat, kaikki sitä seurasivat, mutta palavimmin valtasi se tytön joka istui nurkassa, palvelustytön, Saaran, israelittaren; suuret, raskaat kyyneleet kimmelsivät loistavissa, sysimustissa silmissä; hänen mielensä oli sama lapsenmieli kuin silloin kun hän istui koulunpenkillä ja kuunteli evankeliumin suuruutta. Kyyneleet vierivät alas hänen poskiaan.