"Mies ole, luota luojahas, hän kaikki parhain johtaa!"
Ja kaikkialla minne hän vaan miesten tai naisten, vanhojen tai nuorten joukkoon tuli, leimahti heidän sielussaan totuuden, hyvyyden ja kauneuden tunnustus; kaikkialle minne hän tuli, taiteilijan työpajaan, komeaan juhlasaliin ja tehtaaseen, hyrisevien pyörien joukkoon, tuntui aurinko tulevan hänen mukanaan, kielet helisivät, kukkaset tuoksuivat ja virkistävät kastehelmet putoilivat nääntyville lehville.
Mutta sitä ei perkele voinut sietää; hänellä on kun onkin enemmän kuin kymmenen miehen ymmärrys ja keinon hän kyllä keksi. Hän meni suohaudalle, otti mädäntyneen veden kuplia ja pani valheen sanan seitsenkertaisen kaiun jyryyttämään niiden päällitse, tehdäkseen ne tehokkaammiksi; hän survoi hienoksi niin paljon ostettuja tilapäärunoja ja valheellisia ruumissaarnoja kuin vaan saattoi saada käsiinsä, keitti ne kateuden kyynelissä, sirotteli päälle maalia, jota oli otettu kuihtuneen neidon poskilta ja loi tästä kaikesta tyttölapsen, joka kaikin puolin oli sokean, lempeän tytön näköinen; ihmiset sanoivat häntä "sydämen hyvyyden suloiseksi enkeliksi", ja perkeleen peli oli täydessä käynnissä. Maailma ei tietänyt kuka heistä molemmista oli todellinen, ja kuinka se sen olisikaan tietänyt!
"Mies ole, luota luojahas, hän kaikki parhain johtaa!"
lauloi sokea tyttö lujalla luottamuksella. Auringon puun lehdet antoi hän tuulille vietäviksi kirjeinä ja tervehdyksinä veljille ja hän oli varma että uni toteutuisi, ja jalokivikin löytyy vielä, se jonka loisto voittaa kaiken maallisen kunnian, ihmiskunnan otsalta loistaa se isän kotiin.
"Isäni kotiin!" toisti tyttö, "niin, maan päällä on jalokivi ja minä vien mukaani enemmän kuin tämän varmuuden; minä tunnen sen hehkun, se paisuu yhä suuremmaksi täällä käteni kätkössä! Jokaisen pienen, hienoimmankin totuudenjyvän jota tuima tuuli kantoi ja kuljetti, otin minä talteen ja kätkin; annoin kauneuden tuoksun virrata sen läpi, maailmassa on niin paljon kauneutta, sokeallekin; otin soinnun ihmissydämistä, jotka hyvyyttä sykkivät ja vaivutin totuudenjyviin; eihän se ole muuta kuin tomua, jota minä tuon, mutta se on sen etsityn jalokiven tomua ja sitä on runsaasti, koko kourani täydeltä!" ja hän ojensi kättään isää kohti. Hän oli kotona. Ajatuksen lennolla oli hän sinne entänyt, sillä hän ei ollut päästänyt irti isän kotiin johtavaa näkymätöntä lankaa.
Pahat voimat lensivät myrskyn melulla Auringon puun päällitse, syöksyivät tuulenpuuskana avonaista porttia kohti salakammioon.
"Se puhaltaa pois!" huusi isä ja tarttui käteen, jonka tyttö oli avannut.
"Ei!" huusi hän horjumattomalla varmuudella, "se ei voi puhaltaa pois, minä tunnen säteen lämmittävän sieluani!"
Ja isä näki loistavan loimun, kun hehkuvat tomuhiutuat varisivat hänen käsistään kirjan valkoisille lehdille, joitten piti julistaa iankaikkisen elämän varmuutta; häikäisevässä valossa näkyi kirjoitus, ainoa sana vain, sana: