Päivemmällä tuli Johanna räätälin taloon. Hän oli Rasmuksen apuna, hän toimitti hänet sairaalaan.
— Me olemme tunteneet toisemme pienestä pitäen, sanoi hän, — sinun äitisi antoi minulle sekä olutta että ruokaa; sitä en koskaan voi palkita hänelle. Sinä saat takaisin terveytesi, sinusta tulee ihminen ja sinun täytyy elää!
Ja Jumala tahtoi, että hän jäisi eloon. Mutta terveys ja mieli vuoroin nousivat ja laskivat.
Pääskyset ja kottarainen tulivat ja lensivät pois ja tulivat takaisin. Rasmus vanheni ennen aikojaan. Yksinään hän istui talossa, joka ränstymistään ränstyi. Köyhä hän oli, köyhempi kuin Johanna nyt.
— Sinulla ei ole uskoa, sanoi Johanna, — ja jollei meillä ole Jumalaa, niin mitä meillä sitten on? Menisit ripille, — sanoi hän, — varmaan sinä et ole ollut ehtoollisella sittenkuin pääsit ripille.
— Hm, mitä se auttaa! sanoi Rasmus.
— Jos sinä sanot niin ja uskot sellaista, niin anna sitten olla! Jumala ei tahdo pöytäänsä vastahakoista vierasta. Ajattele toki äitiäsi ja lapsuutesi aikaa! Sinä olit silloin herttainen, hurskas poika. Saanko lukea sinulle virren?
— Mitä se auttaa! sanoi Rasmus.
— Minä saan siitä aina lohdutusta, vastasi Johanna.
— Johanna, sinusta on varmaan tullut pyhimys! ja Rasmus katsoi häneen himmein, väsynein silmin.