Hän oli matkalla viettänyt hurjaa elämää; se oli imenyt hänestä voimat ja pannut hänen ruumiiseensa levottomuuden, eikä kiehuva musta pata. Hiukset kävivät ohuiksi ja harmaiksi, hän ei pystynyt saamaan aikaan mitään kunnollista. »Mitä se auttaa!» sanoi hän. Hän meni mieluummin kapakkaan kuin kirkkoon.
Eräänä syysiltana hän taivalsi tuulessa ja sateessa vaivaloisesti likaista tietä kapakasta taloonsa. Hänen äitinsä oli aikaa sitten poissa, makasi haudassaan. Pääskyset ja kottaraiset olivat nekin poissa, nuo uskolliset eläimet. Johanna, puusuutarin tytär, ei ollut poissa. Hän tavoitti Rasmuksen tiellä, hän seurasi häntä kappaleen matkaa.
— Kokoa voimasi, Rasmus!
— Mitä se auttaa! sanoi Rasmus.
— Sinulla on huono sananparsi, sanoi Johanna.
— Muista äitisi sanat: luota itseesi ja Jumalaan! Sitä sinä et tee,
Rasmus! Niin täytyy ja tulee tehdä. Älä koskaan sano: »Mitä se auttaa».
Silloin sinä nyhdät juuret kaikelta toimeltasi.
Johanna seurasi häntä hänen talonsa ovelle, siinä hän läksi hänen luotaan. Rasmus ei jäänyt huoneeseen, hän karkasi vanhan piilipuun alle, istuutui kivelle, joka oli jäljellä kumoonkaatuneesta virstanpatsaasta.
Tuuli humisi puun oksissa, se oli kuin laulua, se oli kuin puhetta. Rasmus vastasi siihen. Hän puhui ääneen, mutta kukaan ei kuullut, paitsi puu ja humiseva tuuli.
— Kuinka minun on vilu! Varmaan on aika mennä nukkumaan. Nukkua, nukkua!
Ja hän meni, mutta ei taloon, vaan suolle päin. Siellä hän horjahti ja kaatui. Sade tulvi taivaasta, tuuli oli jäätävän kylmää; hän ei tuntenut sitä. Mutta kun aurinko nousi ja varikset lensivät suokaislikon yli, niin hän heräsi ja hänen ruumiinsa oli kuin puolikuollut. Jos hän olisi laskenut päänsä siihen, missä hänen jalkansa olivat, niin ei hän koskaan olisi noussut, vihreästä limaskasta olisi tullut hänen käärinliinansa.