Ja äiti antoi pojalleen hyvää ruokaa, jota hän oli tuonut kotiin pidoista, kappaleen paistia ja häätorttua.
Rasmus sanoi viime aikoina usein ajatelleensa äitiään, kotiseutuaan ja vanhaa piilipuuta. Oli kummallista kuinka usein hän unissaan oli nähnyt puun ja paljasjalkaisen Johannan.
Elsaa hän ei ensinkään maininnut. Sairas hän oli, ja hänen täytyi paneutua vuoteeseen. Mutta me puolestamme emme usko tätä padan ansioksi tai että se olisi vaikuttanut häneen mitään. Ainoastaan vanha Stiina ja Elsa uskoivat, mutta he eivät puhuneet siitä.
Rasmus makasi kuumeessa, joka oli tarttuvaa. Sentähden ei kukaan tullut käymään räätälin taloon, paitsi Johanna, puusuutarin tytär. Hän itki nähdessään kuinka surkeassa tilassa Rasmus oli.
Tohtori kirjoitti hänelle apteekin lääkkeitä. Hän ei tahtonut ottaa niitä.
— Mitä se auttaa! sanoi hän.
— Sinä paranet siitä, sanoi äiti. — Luota itseesi ja Jumalaan! Kun vain saisin nähdä sinun hiukan lihovan, kuulla sinun viheltävän ja laulavan, niin mielelläni antaisin elämäni.
Ja Rasmus pääsi sairaudesta, mutta hänen äitinsä sai sen; Jumala kutsui hänet eikä hänen poikaansa.
Talossa oli nyt hiljaista, siellä oli entistä köyhempää.
— Hän on kulunut loppuun! sanoivat pitäjäläiset. — Rasmus-raukka.