Kului toista vuotta. Kuu paistoi pyöreänä ja suurena, tuuli suhisi vanhassa puussa. Taivaalle ilmestyi kuutamolla sateenkaari.
— Se on varma merkki, siinä on takeet, sanoi Stiina. Nyt Rasmus tulee.
Mutta ei hän kuitenkaan tullut.
— Odotuksen aika on pitkä, sanoi Stiina.
— Nyt minä olen väsynyt odotukseen! sanoi Elsa. Hän tuli harvemmin
Stiinan luo eikä enää tuonut hänelle uusia lahjoja.
Mieli kävi keveämmäksi, ja eräänä kauniina aamuna tiesivät kaikki pitäjäläiset, että Elsa oli antanut myöntävän vastauksen rikkaalle talolliselle.
Hän läksi katsomaan taloa ja viljelyksiä, karjaa ja taloustarpeita. Kaikki oli hyvässä kunnossa, ei ollut mitään syytä siirtää häiden viettoa.
Ne vietettiin suurellisesti ja kestivät kolme päivää. Tanssittiin klarinetin ja viulujen soiton mukaan. Kaikki pitäjäläiset olivat kutsutut, Ölse-muorikin oli mukana, ja kun kemut olivat loppuneet, isäntäväki oli sanonut vieraille hyvästi ja torventoitottajat puhalsivat loppusävelet, niin läksi hän kotiin mukanaan pidoista ottamansa ruuanjäännökset.
Hän oli palikalla sulkenut oven; palikka oli otettu pois, ovi oli auki ja tuvassa istui Rasmus. Hän oli tullut kotiin, tullut tällä hetkellä. Herra Jumala, minkä näköinen hän oli! Pelkkää luuta ja nahkaa, keltainen ja kalpea hän oli.
—- Rasmus! sanoi äiti. — Sinäkö siinä olet! Kuinka surkean näköinen sinä olet! Mutta minä iloitsen kaikesta sydämestäni, että olet luonani.