Kukaan ei työntänyt häntä, hän työnsi avainta ja se sanoi: Lotta-Leenan kanssa.
Se oli siis sanottu, ja Lotta-Leenasta tuli kamarineuvoksetar.
»Voitto ja onni!»
Nämä sanat oli lausuttu jo aikaisemmin, ne oli lausunut — portinavain.
RAMPA.
Oli kerran vanha herraskartano, jossa asui nuorta kelpo herrasväkeä. Heillä oli rikkautta ja siunausta, he tahtoivat elää iloisesti ja he tekivät hyvää. He halusivat tehdä kaikki ihmiset yhtä onnellisiksi kuin he itse olivat.
Jouluaattona seisoi vanhassa ritarisalissa kauniisti koristettu joulupuu, uuneissa paloi tuli, ja vanhojen taulujen ympärille oli ripustettu kuusenoksia. Tänne kokoontui herrasväki vieraineen, täällä laulettiin ja tanssittiin.
Aikaisemmin illalla oli väentuvassa jo vietetty joulujuhlaa. Sielläkin oli suuri kuusi, oksillaan punaisia ja valkoisia kynttilöitä, pieniä Tanskan lippuja, paperista leikattuja joutsenia ja kirjavasta paperista tehtyjä verkkoja, joissa oli namusia. Pitäjän köyhät lapset oli kutsuttu tänne, jokaisella oli äiti mukanaan. Äiti ei paljoakaan katsonut puuta, hän katsoi joulupöytiin, minne oli levitetty villa- ja palttinatavaraa, takkikangasta ja housukangasta. Niin, sinne katselivat äidit ja isot lapset; vain aivan pienet ojensivat kätensä kynttilöitä, kultalankoja ja lippuja kohti.
Koko tuo joukko tuli varhain iltapäivällä, sai joulupuuroa ja hanhenpaistia punakaalin kera. Kun sitten joulupuu oli nähty ja lahjat jaettu, sai jokainen pienen lasillisen punssia ja omenatorttuja.
He tulivat takaisin omaan köyhään tupaansa, ja nyt puhuttiin »hyvästä kestityksestä», nimittäin ruuista, ja lahjat tarkastettiin vielä kerran.