Hän ja apteekkari eivät enää koskaan nähneet toisiaan. Kyllä sentään; kamarineuvoksettaren hautajaisissa.
Hän kuoli ensin.
Talossa vallitsi suru ja kaipaus. Yksinpä kirsikkapuun oksatkin, joissa oli tuoreita vesoja ja kukkia, surivat ja kuihtuivat. Ne olivat joutuneet unohduksiin, hän ei enää hoitanut niitä.
Kamarineuvos ja apteekkari astuivat läheisimpinä omaisina hänen arkkunsa jäljessä, rinnakkain, nyt ei ollut aikaan eikä halua suukopuun.
Lotta-Leena sitoi suruharson kamarineuvoksen hatun ympäri. Hän oli nyt talossa, hän oli aikaa sitten palannut, saavuttamatta voittoa ja onnea taiteen uralla. Mutta se saattoi tulla, Lotta-Leenalla oli edessään tulevaisuus. Avain oli sanonut sen, ja kamarineuvos oli sanonut sen.
Hän tuli ylös kamarineuvoksen luo. He puhuivat vainajasta ja he itkivät. Lotta-Leena oli hempeä. He puhuivat taiteesta, ja Lotta-Leena oli voimakas.
— Teatterielämä on ihanaa! sanoi hän. — Mutta siellä on niin paljon hälinää ja kateutta! Minä kuljen mieluummin omaa tietäni. Ensin minä itse, sitten taide!
Knigge oli puhunut totta kuvatessaan näyttelijöitä, sen tyttö ymmärsi. Avain ei ollut puhunut totta, mutta sitä hän ei sanonut kamarineuvokselle. Hän piti kamarineuvoksesta.
Muuten oli portinavain koko suruvuoden aikana kamarineuvoksen lohdutus ja virkistys. Hän teki sille kysymyksiä, ja se antoi hänelle vastaukset. Ja kun vuosi oli kulunut umpeen ja hän ja Lotta-Leena eräänä tunnelmallisena iltana istuivat yhdessä, kysyi hän avaimelta:
— Menenkö minä naimisiin ja kenen kanssa minä menen naimisiin?