Tytöllä oli muuten monta hyvää ominaisuutta, joille kamarineuvoksetar antoi arvoa. Lotta-Leena osasi valmistaa perunoista tärkkelystä, neuloa vanhoista silkkisukista silkkisormikkaita, päällystää silkkiset tanssikenkänsä, vaikka hänellä oli varaa ostaa itselleen kokonaan uudet vaatteet. Hänellä oli, niinkuin ruokakauppiaskin sanoi, killinkejä pöytälaatikossa ja osakkeita rahakaapissa. Hänhän oikeastaan sopisi apteekkarin vaimoksi, ajatteli kamarineuvoksetar, mutta hän ei sanonut sitä eikä myöskään antanut avaimen sanoa sitä. Apteekkarin piti pian ryhtyä toimeensa, hoitamaan omaa apteekkia lähes suurimmassa maaseutukaupungissa.
Lotta-Leena luki lakkaamatta »Dyvekeä» ja Kniggen »Seurustelua ihmisten kesken». Hän piti nuo kaksi kirjaa hallussaan kaksi vuotta, mutta sitten hän osasikin toisen ulkoa, Dyveken kaikki osat, mutta vain yhdessä hän aikoi esiintyä, Dyveken osassa, eikä pääkaupungissa, missä on paljon kateutta ja minne ei häntä tahdottu. Hän aikoi aloittaa taiteilijauransa, käyttääksemme kamarineuvoksen sanoja, eräässä maan suurimmista maaseutukaupungeista.
Nyt sattui niin kummallisesti, että tämä tapahtui juuri siellä, minne nuori apteekkari oli asettunut kaupungin nuorimmaksi, vaikkakaan ei ainoaksi apteekkariksi.
Suuri odotettu ilta tuli, Lotta-Leenan piti esiintyä, saavuttaa voitto ja onni, niinkuin avain oli sanonut. Kamarineuvos ei ollut siellä, hän makasi vuoteen omana, ja kamarineuvoksetar hoiti häntä. Kamarineuvokselle oli määrätty kuumia kääreitä ja kamomillateetä, kääreet vatsan ulkopuolelle ja tee sisäpuolelle.
Aviopari ei ollut läsnä Dyveke-esityksessä, mutta apteekkari oli siellä ja kirjoitti sitten asian johdosta kirjeen sukulaiselleen kamarineuvoksettarelle.
— Dyveken kaulus oli paras! kirjoitti hän. — Jos kamarineuvoksen portinavain olisi ollut minun taskussani, niin minä olisin ottanut sen esiin ja viheltänyt siihen. Sen ansaitsi tyttö ja ansaitsi avain, joka niin häpeällisesti oli valehdellut hänelle: Voitto ja onni!
Kamarineuvos luki kirjeen. Kaikkityynni oli pahuutta, sanoi hän, avainvihaa, joka suunnattiin viattomaan tyttöön.
Ja heti kun hän nousi vuoteesta ja taas oli terve ihminen, lähetti hän pienen, mutta myrkyllisen kirjoituksen apteekkarille, joka puolestaan taasen vastasi, ikäänkuin ei hän tässä epistolassa olisi huomannut mitään muuta kuin leikkiä ja hyvää tuulta.
Hän kiitti tästä niinkuin jokaisesta tulevasta ystävällisestä avustuksesta, jonka tarkoitus oli avaimen verrattoman arvon ja merkityksen tunnetuksi tekeminen. Sitten hän kertoi kamarineuvokselle apteekkaritoimintansa ohella kirjoittavansa suurta avainromaania, jossa kaikki toimivat henkilöt olivat avaimia, yksistään ja ainoastaan avaimia. Portinavain oli tietysti päähenkilö ja kamarineuvoksen portinavainta hän käytti esikuvana, jolle oli suotu tietäjän katse ja ennustajan lahja. Tämän ympärillä piti kaikkien muiden avainten liikkua: vanhan kamariherran-avaimen, joka tunsi hovin loiston ja juhlallisuudet, pienen siron ja ylhäisen kellon-avaimen, joka saatiin neljällä killingillä rautakauppiaalta, kirkonpenkin avaimen, joka lukeutuu hengelliseen säätyyn ja joka, vietettyään yön kirkossa avaimenreiästä, on nähnyt henkiä. Ruokasäiliön-, puuvajan- ja viinikellarinavaimet esiintyvät nekin kaikki kumartaen portinavaimelle ja liikkuen sen ympärillä. Auringonsäteet hopeoivat sen, tuuli, maailmanhenki, syöksyy siihen niin että se viheltää. Se on kaikkien avainten avain; se oli kamarineuvoksen portinavain, nyt se on taivaan portinavain, se on paavin avain, se on »erehtymätön!»
— Häijyyttä! sanoi kamarineuvos. — Luomakunnansuuruista häijyyttä!