— Se ei koskaan ennen ole johtunut mieleeni! sanoi Lotta-Leena. —
Luonto on sentään kaunis.
Ja kamarineuvos näytti hänelle avainkirjaansa, mihin oli kirjoitettu avaimen lausumat merkilliset asiat, myöskin tieto omenakaakusta, joka katosi kaapista juuri sinä iltana, jolloin palvelustytöllä oli vieraana hänen lemmittynsä.
Ja kamarineuvos kysyi avaimeltaan: »Kuka on syönyt omenakaakun, kissa vaiko lemmitty?» ja portinavain vastasi: »Lemmitty!»
Kamarineuvos uskoi sen jo ennenkuin hän kysyikään, ja palvelustyttö myönsi. Tuo avainpahuushan tietää kaiken.
— Niin eikö se ole kummallista! sanoi kamarineuvos. — Se avain, se avain! Lotta-Leenasta se on sanonut: Voitto ja onni. Saadaanpa nyt nähdä. Minä takaan sen.
— Se on ihanaa! sanoi Lotta-Leena.
Kamarineuvoksen rouva ei ollut asiasta yhtä vakuutettu, hän ei kuitenkaan lausunut epäilystään miehensä kuullen, vaan uskoi myöhemmin Lotta-Leenalle, että kamarineuvos nuorenamiehenä oli ollut aivan teatterin lumoissa. Jos joku siihen aikaan olisi työntänyt häntä, niin hän varmaan olisi esiintynyt näyttelijänä, mutta sukulaiset työnsivät poispäin. Näyttämölle hän tahtoi ja päästäkseen sinne hän kirjoitti näytelmän.
— Minä uskon teille nyt suuren salaisuuden, pieni Lotta-Leena. — Näytelmä ei ollut huono, se esitettiin kuninkaallisessa ja sille vihellettiin, joten siitä ei sen jälkeen enää puhuttu mitään, ja siitä minä olen iloissani. Minä olen hänen vaimonsa ja tunnen hänet. Nyt te aiotte kulkea samaa tietä — toivotan teille kaikkea hyvää, mutta en usko teidän menestyvän, en usko portinavaimeen.
Lotta-Leena uskoi siihen, ja tässä uskossa olivat hän ja kamarineuvos yhtä.
Heidän sydämensä ymmärsivät toisensa kaikessa viattomuudessa ja puhtaudessa.