— Hän on kaksi kertaa voittanut allegriarpajaisissa, sanoi kellarikerroksen mies. — Kerran hän voitti vaatekaapin ja toisella kertaa kuusi paria lakanoita; se on onnea jos mikä, on hänellä onnea.
— Minäpä kysyn avaimelta, sanoi kamarineuvos.
Ja hän asetti avaimen oikean kätensä etusormeen ja kellarikerroksen miehen oikeaan etusormeen, antoi avaimen liikkua ja ilmoittaa kirjaimen toisensa jälkeen.
Avain sanoi: »voittoa ja onnea!» Ja niin oli Lotta-Leenan tulevaisuus määrätty.
Kamarineuvos antoi hänelle heti luettavaksi kaksi kirjaa: »Dyveken» ja
Kniggen »Seurustelu ihmisten kesken».
Tästä illasta lähtien syntyi Lotta-Leenan ja kamarineuvoksen kesken lähempi tuttavuus. Tyttö tuli käymään perheessä, ja kamarineuvos huomasi, että hän oli järkevä tyttö: hän uskoi häneen ja avaimeen. Kamarineuvoksetar näki siinä suoruudessa, jolla tyttö joka hetki osoitti suurta tietämättömyyttään, jotain lapsellista, viatonta. Aviopuolisot pitivät hänestä kumpikin tavallaan, ja hän heistä.
— Täällä ylhäällä haisee niin hyvältä! sanoi Lotta-Leena.
Käytävässä hajusi todella, tai tuoksui, tuoksui omenilta, sillä kamarineuvoksettarella oli täällä kokonainen tynnyri gravensteiniläisiä omenia. Kaikissa huoneissa tuntui sitäpaitsi ruusujen ja lavendelien suitsutuksen tuoksu.
— Onpa se hienoa! sanoi Lotta-Leena. Sitten hivelivät hänen silmiänsä ne monet kauniit kukkaset, joita kamarineuvoksettarella aina oli. Täällä kukoistivat talvellakin sireeni- ja kirsikkapuun-oksat. Poikkileikatut lehdettömät oksat pantiin veteen, ja lämpimässä huoneessa niihin taas pian ilmestyi kukkia ja lehtiä.
— Luulisi, ettei noissa alastomissa oksissa ole mitään elämää, mutta kas vaan, kuinka ne nousevat kuolleista!