Hän ajatteli valmiiksi sopivimman vastauksen ja pani sitten avaimen antamaan sen; vihdoin hän uskoi itse siihen. Mutta apteekkari, nuori mies, joka oli kamarineuvoksettaren läheinen sukulainen, ei uskonut.
Tuo apteekkari oli hyväpäinen, terävä mies, hän oli jo koulupoikana antanut lehtiin kirja- ja teatteriarvosteluja, mainitsematta kuitenkaan nimeään — se merkitsee hyvin paljon. Hän oli sitä mitä sanotaan kaunohengeksi, mutta hän ei ensinkään uskonut henkiin, kaikkein vähimmän avainhenkiin.
— Kyllä minä uskon, minä uskon, sanoi hän, — hyvä herra kamarineuvos, minä uskon portinavaimeen ja kaikkiin avainhenkiin yhtä lujasti kuin uskon uuteen tieteeseen, jota nyt juuri aletaan tuntea, nimittäin pöytätanssiin ja vanhojen huonekalujen henkiin. Oletteko te kuullut siitä? Minä olen kuullut! Olen epäillyt — te tiedätte, että minä olen epäilijä — mutta olen kääntynyt luettuani eräässä aivan luotettavassa ulkomaalaisessa lehdessä olleen hirvittävän historian. Kamarineuvos, ajatelkaahan! Minä kerron historian sellaisena kuin olen sen lukenut. Kaksi älykästä lasta oli nähnyt vanhempien herättävän erään suuren ruokapöydän hengen. Pienokaiset olivat yksinään ja tahtoivat nyt koettaa samalla tavalla hangata eloon vanhan piirongin. Se rupesi elämään, henki heräsi, mutta se ei sietänyt lasten komentoa. Se nousi, piironki paukkui, se työnsi ulos laatikot ja pisti piironginjalkojen avulla molemmat lapset sisäänsä, kummankin laatikkoonsa, ja sitten läksi piironki viemään niitä avonaisesta ovesta alas portaita kadulle, kanavaa kohti, mihin se syöksyi ja hukutti molemmat lapset. Pienet ruumiit joutuivat siunattuun maahan, mutta piironki vietiin raatihuoneelle, tuomittiin lapsenmurhasta ja poltettiin elävänä torilla. Sen minä olen lukenut, sanoi apteekkari, — lukenut ulkomaalaisesta lehdestä, en ole itse keksinyt tätä. Tämä on, avain vie, totta! Siis teen ankaran valan.
Kamarineuvoksen mielestä oli tämä tällainen puhe liian karkeaa pilaa; nämä molemmat eivät koskaan voineet puhua avaimesta. Apteekkari oli avaintyperä.
Kamarineuvos edistyi avaintiedossa. Avain oli hänen huvituksensa ja hänen viisaudenlähteensä.
Eräänä iltana, kun kamarineuvos oli panemaisillaan maata ja jo puoleksi riisuutunut, koputettiin eteisen oveen. Koputtaja oli kellarikerroksen mies, joka tuli näin myöhään. Hänkin oli puoleksi riisuutunut, mutta sanoi, että hänen päähänsä oli tullut ajatus, jonka hän pelkäsi haihtuvan yön kuluessa.
— Se koskee tytärtäni Lotta-Leenaa, josta minun täytyy puhua. Hän on kaunis tyttö ja jo ripilläkäynyt; soisin mielelläni, että hänen tulevaisuutensa olisi turvattu.
— Minä en vielä ole leski, sanoi kamarineuvos hymyillen, — eikä minulla ole poikaa, jota voisin tarjota hänelle.
— Sen minä kyllä ymmärrän, kamarineuvos! sanoi kellarikerroksen mies. — Hän osaa soittaa pianoa, hän osaa laulaa — varmaan se kuuluu tänne ylös asti. Te ette aavista, mitä kaikkea se tyttölapsi voi keksiä, se osaa matkia kaikkien ihmisten puhetta ja käyntiä. Hän on kuin luotu teatteriin, ja se on hyvä ura hyvästä perheestä oleville sieville tytöille; he voivat naimisen kautta saada vaikkapa kreivikunnan, vaikkemme me suinkaan sitä ajattele, minä enempää kuin Lotta-Leenakaan. Hän osaa laulaa, pianoa hän osaa soittaa. Siksi vein hänet tässä hiljan laulukouluun. Hän lauloi, mutta hänessä ei ole sitä mitä minä naisilla kutsun olut-bassoksi, eikä korkeissa äänissä sitä kanarialinnun-kirkunaa, jota nykyään vaaditaan laulajattarilta, ja sitten he kehoittivat häntä tykkänään heittämään mielestään tämän uran. No, ajattelin minä, jollei hänestä tule laulajatarta, niin aina hänestä voi tulla näyttelijätär; siihen ei vaadita muuta kuin kieltä suussa. Tänään puhelin siitä tirehtöörille, joksi ne sitä sanovat. — Onko hänellä lukeneisuutta? kysyi hän. — Ei, sanoin minä, ei yhtään. — Lukeneisuus on välttämätön taiteilijattarelle, sanoi hän. Sen hän vielä voi saada, arvelin minä ja menin kotiin sitten. Hän voi lähteä lainakirjastoon ja lukea mitä siellä on, ajattelin minä. Mutta nyt, kun minä tässä juuri tänä iltana riisuuduin, niin johtui mieleeni: minkätähden vuokrata kirjoja, kun voi saada niitä lainaksi; kamarineuvoksella on yllinkyllin kirjoja, antaa hänen lukea ne. Siinä on lukeneisuutta yllinkyllin, ja sen hän voi saada vapaasti.
— Lotta-Leena on herttainen tyttö, sanoi kamarineuvos, — kaunis tyttö! Kyllä hän saa kirjoja luettavakseen. Mutta onko hänellä sitä, mitä sanotaan kipinäksi, nerokkuutta, neroa? Ja onko hänellä sitä, mikä on yhtä tärkeää, onko hänellä onnea?