Kevät tuli, kukat, ruoho ja lehdet alkoivat kasvaa, rikkaruohot niinikään, joiksi täydellä syyllä voi sanoa nokkosia, vaikka niistä niin kauniisti sanotaan psalmissa:
»Ja kaikki maailman kuninkaat jos saapuis loistossansa, he lehteä ei nokkoseen lois koko voimallansa.»
Kartanon puutarhassa oli paljon tekemistä, eikä vain puutarhurilla ja hänen oppilaillaan, vaan myöskin Puutarha-Kirstillä ja Puutarha-Ollilla.
— Kyllä tämä on raatamista! sanoivat he. — Ja kun me olemme oikein hyvin puhdistaneet käytävät ja saaneet ne oikein kauniiksi, niin ne heti taas sotketaan. Täällä kartanossa käy alituisesti vieraita. Kyllä se mahtaa maksaa! Mutta herrasväet ovat rikkaita ihmisiä.
— Kummallisesti täällä maailmassa on jaettu ihmisten osat! sanoi Olli. — Kaikki me olemme Jumalan lapsia, sanoo pappi. Minkätähden sitten on sellainen ero?
— Se johtuu syntiinlankeemuksesta, sanoi Kirsti.
Tästä puhuivat he jälleen illalla, kun Rampa-Hannu luki satukirjaa.
Ahtaat olot, työ ja raadanta olivat koventaneet vanhempien kädet, mutta myöskin heidän arvostelunsa ja mielipiteensä. He eivät jaksaneet olla ärtymättä, selvittää niitä itselleen, ja puhuessaan he kiihtyivät yhä nurjamielisemmiksi ja äreämmiksi.
— Toiset ihmiset saavat varallisuutta ja onnea, toiset vain köyhyyttä. Minkätähden pitää meidän ensimmäisten vanhempiemme tottelemattomuuden ja uteliaisuuden kohdata meitä? Me emme olisi käyttäytyneet niinkuin he molemmat!
— Kyllä me olisimme! sanoi yhtäkkiä Rampa-Hannu. — Sen näkee kaiken tästä kirjasta!