— Mitä siinä kirjassa on? kysyivät vanhemmat.
Ja Hannu luki heille vanhan tarinan puunhakkaajasta ja hänen vaimostaan. Hekin moittivat Aatamin ja Eevan uteliaisuutta, joka oli syynä heidän onnettomuuteensa. Silloin kulki maan kuningas ohitse. — Tulkaa minun mukaani, sanoi hän, — niin te saatte viettää yhtä hyviä päiviä kuin minäkin: seitsemän ruokalajia ja yksi näkyruoka. Se on maljassa kannen alla, siihen ette saa koskea, sillä silloin loppuu herraselämä. — Mitähän siinä maljassa onkaan? sanoi vaimo. — Se ei liikuta meitä, sanoi mies. — Minä en ole utelias, sanoi vaimo, — minä vain tahtoisin tietää, miksi me emme saa nostaa kantta. Siellä on varmaan jotakin herkkua. — Kunhan siellä vain ei olisi jokin kone, sanoi mies, — jokin pistoolinlaukaus, joka paukahtaa ja herättää koko talon! — Hui! sanoi vaimo eikä koskenut maljaan. Mutta yöllä hän näki unta, että kansi nousi itsestään, sieltä tuli mitä ihanin punssinhaju, sellaisen punssin, jota saadaan häissä ja hautajaisissa. Siellä oli suuri hopearaha, johon oli kirjoitettu: Jos te juotte tätä punssia, niin teistä molemmista tulee maailman rikkaimmat ihmiset ja kaikki muut ihmiset tulevat kerjäläisiksi. Ja sitten vaimo heräsi ja kertoi miehelleen unensa. — Sinä ajattelet liian paljon sitä asiaa, sanoi mies. — Voimmehan me nostaa varovasti, sanoi vaimo. — Varovasti! sanoi mies. Ja vaimo nosti kantta aivan hiljaa. Samassa juoksi maljasta kaksi pientä vikkelää hiirtä, ja sentiensä ne katosivat hiirenläpeen. — Hyvää yötä! sanoi kuningas. — Nyt te voitte mennä kotiin ja käydä nukkumaan omaan vuoteeseenne. Älkää enää moittiko Aatamia ja Eevaa, te olette itse olleet yhtä uteliaat ja kiittämättömät.
— Mistä se tarina on tullut kirjaan? sanoi Puutarha-Olli. Aivanhan se tarkoittaa kuin meitä. Se antaa paljon ajattelemisen aihetta.
Seuraavana päivänä he taasen menivät työhön. Päivä poltti heitä, ja sade kasteli pintaa myöten. Heissä liikkui nurjamielisiä ajatuksia, joita he märehtivät.
Kotona oli vielä valoisa ilta, he olivat syöneet maitopuuroa.
— Lue meille taas tarina puunhakkaajasta, sanoi Puutarha-Olli.
— Kirjassa on hyvin monta kaunista tarinaa, sanoi Hannu. — Monta, joita te ette tunne.
— Niistä minä nyt en välitä, sanoi Puutarha-Olli. — Minä tahdon kuulla sen, jonka tunnen.
Ja hän ja hänen vaimonsa kuulivat sen uudestaan. Useampanakin iltana palasivat he tähän tarinaan. — Ei se kuitenkaan selvitä minulle kaikkea; siihen se ei kykene, sanoi Puutarha-Olli. Ihmisten laita on niinkuin rieskan maidon, joka juoksee. Toisista tulee hienoa hapanjuustoa ja toisista ohutta, vetistä heraa! Toisia ihmisiä potkii onni joka asiassa: he istuvat joka päivä kunniasijoilla eivätkä tunne surua eivätkä puutetta.
Tämän kuuli Rampa-Hannu. Hän oli heikko jaloistaan, mutta viisas päästään. Hän luki heille nyt satukirjasta tarinan »Miehestä, joka ei tuntenut surua eikä puutetta.» Niin, mistä hänet nyt löysi? Hänet oli kuitenkin löydettävä!