— Et kai sinä eilen kirjoittanut mitään sen jälkeen kun sanoimme toisillemme hyvää yötä? kysyi hän. — Kunhan vain olisitkin! Sinä olet minun runoilijani ja sellaisena pysyi!
Hän hymyili mielestäni hyvin viekkaasti. En tietänyt oliko hän tuo kunnollinen täti Mille, joka rakasti minua, vai kauhistuttava olento, jolle yöllä olin antanut lupaukseni.
— Oletko runoillut, lapsi kulta?
— En, en! huusin minä. — Olethan sinä täti Mille.
— Kukas muu! sanoi hän. Ja se oli täti Mille.
Hän suuteli minua, pääsi ajurin vaunuihin ja läksi kotiin.
Minä kirjoitin, mitä tähän on kirjoitettu. Se ei ole runon muodossa, eikä sitä koskaan painateta — —.
* * * * *
Niin, tähän käsikirjoitus loppui.
Nuori ystäväni, tuo tuleva vihanneskaupan myyjä, ei saattanut löytää sitä mikä puuttui. Se oli lähtenyt maailmalle käärepaperina rasvasillin, voin ja vihreän suovan ympärillä. Se oli täyttänyt kutsumuksensa. ’,