— Näkemään sinä kyllä tulet minut, mutta täyteläisemmässä ja sinulle rakkaammassa hahmossa kuin nyt olen. Tulet näkemään minut täti Millenä. Ja minä sanon sinulle: runoile, poikakultani! Sinä olet suuri runoilija, ehkä suurin kaikista runoilijoistamme. Mutta jos sinä uskot minuun ja rupeat runoilemaan, niin minä sävellän sinun runosi, soitan ne huuliharpullani. Suloinen lapsi — muista minua, kun sinä näet täti Millen!
Sitten hän katosi.
Jäähyväisiksi pistettiin poskiluuhuni ikäänkuin tulinen naskali. Mutta pian särky hiljeni, minä ikäänkuin ajelehdin pehmeässä vedessä, näin valkeiden lumpeiden ja niiden leveiden vihreiden lehtien kumartuvan, painuvan alleni, kuihtuvan, hajoavan, ja minä vaivuin niiden mukana, hajosin lepoon ja rauhaan.
— Kuolla, sulaa kuin lumi! kuului laulaen ja soittaen vedestä. —
Haihtua pilveen, mennä menojaan kuin pilvi!
Näin läpi veden suuria loistavia nimiä, liehuvien voittolippujen kirjoituksia — kuolemattomuuden patentti piirrettynä päiväperhosen siipeen.
Uni oli syvää, unta ilman unikuvia. En kuullut tuulen huminaa, en portinläiskettä, en naapurin kilisevää ovikelloa tai vuokralaisen raskasta voimistelua.
Autuus!
Silloin tuli tuulenpuuska, joka työnsi auki lukitun oven tädin huoneeseen. Täti hypähti pystyyn, sai kengät jalkaansa, vaatteet ylleen ja tuli minun luokseni.
Minä nukuin kuin Jumalan enkeli, sanoi hän eikä raskinut herättää minua.
Minä heräsin itsestäni, avasin silmäni, olin jo unohtanut että täti oli täällä talossa, mutta pian minä sen muistin, muistin hammastautinäkyni. Uni ja todellisuus sulivat yhteen.