— No, vai olet sinä runoilija! sanoi hän. — Minäpä opetan sinua laulamaan kaikilla taudin runomitoilla! Minäpä panen ruumiiseesi rautaa ja terästä, minäpä panen kaikki hermosäikeesi hyppimään.
Oli kuin poskiluuhuni olisi tungettu tulista naskalia. Minä kiertelin ja vääntelin.
— Erinomainen hammaskipu, sanoi hän. — Oikeinhan tässä soittaa kuin urkua. Suurenmoinen huuliharppukonsertti, jossa rummut ja torvet, piccolo-huilu ja viisaudenhampaan pasuuna säestävät. Suuri runoilija; suuri konsertti!
Ja hän alkoi soittaa ja kauhistuttavan näköinen hän oli, vaikkei hänestä nähnyt muuta kuin käden, varjomaisen harmaan, jääkylmän käden pitkine naskalinpaksuisine sormineen. Jokainen niistä oli kidutusväline. Peukalopotilla ja Suomensotilla oli hohtimet ja ruuvit, Engelsmanni päättyi terävään naskaliin, Kultaralli oli pora ja Pikkurilli ruisku täynnä sääskenmyrkkyä.
— Kyllä minä opetan sinulle runomitat! sanoi hän. — Suurelle runoilijalle kuuluu suuri hammastauti, pienelle runoilijalle pieni hammastauti.
— Oi, salli minun olla pieni! rukoilin minä. — Salli etten ole mikään runoilija! Enkä minä ole runoilija, minulla on vain runoilemiskohtauksia, niinkuin hammastautikohtauksia! Väisty, väisty!
— Tunnustatko sitten, että minä olen väkevämpi kuin runous, filosofia, matematiikka ja koko musiikki? sanoi hän. — Väkevämpi kuin kaikki nuo maalatut ja marmoriin hakatut näyt. Minä olen vanhempi kuin ne kaikki. Minä synnyin aivan lähellä paratiisin yrttitarhaa, juuri ulkopuolella, missä tuuli puhalsi ja märät sienet kasvoivat. Minä pakotin Eevan kylmässä pukemaan vaatteet ylleen, ja Aatamin myöskin. Saat uskoa, että ensimmäisessä hammastaudissa oli voimaa!
— Kaiken minä uskon! sanoin minä. — Väisty, väisty!
— Niin, lakkaatko siis olemasta runoilija, lupaatko, ettet koskaan pane runoja paperille, taululle tai minkäänlaiselle kirjoitusaineelle? Silloin minä päästän sinut, mutta minä tulen takaisin, jos sinä runoilet.
— Minä vannon! sanoin minä. — Kun ei minun vain koskaan tarvitse nähdä ja kuulla sinua!