Tällainen ajatus ja puhe ei ole hauskaa, ja kuitenkin me jouduimme puhumaan tästä kaikesta, me palasimme lapsuusvuosiimme, puhuimme ja puhuimme. Kello tuli kaksitoista ennenkuin täti meni levolle viereiseen huoneeseen.
— Hyvää yötä, lapsikultani! huudahti hän. — Nyt minä nukun ikäänkuin makaisin omassa vetosohvassani.
Ja hän nukkui. Mutta lepoa ei tullut taloon enempää kuin ulkopuolellekaan. Myrsky rönkytti ikkunoita, paiskeli pitkiä heiluvia rautakoukkuja, soitti naapurin ovikelloa pihan perällä. Yläpuolella asuva oli saapunut kotiin. Hän asteli vielä pienen yökävelyn edestakaisin, paiskasi saappaat jaloistaan, meni sitten vuoteeseen nukkumaan, mutta hän kuorsaa niin, että ihminen, jolla on hyvät korvat, kuulee sen läpi permannon.
Minä en päässyt uneen enkä saanut rauhaa. Ilma ei sekään rauhoittunut, se oli harvinaisen levoton. Tuuli humisi ja lauloi omalla tavallaan, minun hampaani alkoivat nekin vilkastua, nekin humisivat ja lauloivat omalla tavallaan. Niissä alkoi ankara hammastauti.
Ikkunasta veti. Kuu paistoi lattialle, valo kulki edestakaisin sen mukaan kuin tuulet tulivat ja menivät myrskyssä. Sekä valo että varjo liikkuivat levottomina, mutta vihdoin viimein oli varjo lattialla jonkin esineen näköinen. Minä katselin tätä liikkuvaa olentoa ja tunsin, että minuun puhalsi jäätävän kylmä tuuli.
Lattialla istui olento, pitkä ja kapea niinkuin kuvio, jonka lapsi kivikynällä piirtää taululle ja jonka on määrä olla ihmisen näköinen. Ruumis on pelkkä pitkä viiva, vielä viiva ja toinen lisää, siinä käsivarret. Jalat ovat nekin vain viivoja, pää on monikulmio. Pian kävi olento selvemmäksi, se sai ympärilleen jonkinlaisen hameen, hyvin ohuen, hyvin hienon, mutta se osoitti hänen kuuluvan naissukuun.
Minä kuulin suhinaa. Hänkö äänteli vaiko tuuli, joka surisi kuin paarma ruudun halkeamassa.
Ei, se oli hän itse, rouva Hammastauti, hänen kauhistuttavuutensa Satania infernalis — Jumala varjelkoon meitä hänen vierailustaan!
— Täällä on hyvä olla! surisi hän. — Täällähän on hyvä asunto, mutamaa, suopohja, sääsket ovat täällä ynisseet myrkyllisin pistimin, nyt on pistin minulla. Sitä täytyy hioa ihmishampailla. Tällä miehellä täällä vuoteessa, hänellähän hampaat ovat hohtavan valkoiset. Ne ovat uhmanneet makeaa ja hapanta, kuumaa ja kylmää, pähkinänkuoria ja luumunkiviä, mutta minä muserran ne, minä ne särjen, minä lannoitan juurta vedolla, annan niille kylmiä jalkakylpyjä.
Se oli kauhistuttavaa puhetta, kauhistuttava vieras.