Saimme yltämme päällysvaatteet ja alusvaatteet ja kaikki vaatteet, mitä saattoi riisua. Emäntä lainasi tädille kuivat sukat ja aamuröijyn. Se oli välttämätöntä, sanoi emäntä ja lisäsi, mikä olikin totta, että tädin oli mahdoton mennä kotiin sinä yönä. Hän pyysi häntä tyytymään hänen arkihuoneeseensa; sinne hän lupasi valmistaa vuoteen sohvalle oven eteen, joka johti minun huoneeseeni ja jota aina pidettiin lukossa.
Ja näin tehtiin.
Tuli paloi uunissani, teekeittiö tuli pöydälleni, pienessä huoneessa oli hauskaa, joskaan ei niin hauskaa kuin tädin luona, missä talvella ovet peitettiin paksuilla uutimilla, ikkunat paksuilla uutimilla, lattiat kaksinkertaisilla matoilla, joiden alla oli kolme kerrosta paksua paperia. Siellä on ihminen kuin hyvin suljetun pullon lämpimässä ilmassa.
Mutta minunkin asunnossani oli hauskaa, niinkuin sanottu. Tuuli humisi ulkopuolella.
Täti puhui ja kertoi. Nuoruuden ajat palasivat, oluenpanija palasi, vanhat muistot. Hän muisti kuinka minä sain ensimmäisen hampaani ja perheen ilon tapauksen johdosta.
Ensimmäinen hammas! Viattomuuden hammas, hohtava kuin pieni maitopisara, maitohammas.
Tuli uusi hammas, tuli useita, kokonainen rivi, vierekkäin, ylös ja alas, mitä kauneimpia lapsenhampaita. Ja kuitenkin ne olivat vain etujoukkoja eikä niitä oikeita, joiden piti kestää koko elämä.
Nekin tulivat ja viisaudenhampaat niinikään, nuo sivustamiehet riveissä, synnyttyään tuskassa ja suuressa vaivassa.
Ne menevät menojaan, jok’ainoa! Ne menevät ennenkuin palvelusaika on päättynyt, viimeisinkin hammas menee, eikä se ole juhlapäivä, se on surunpäivä.
Silloin on ihminen vanha, vaikka mieli olisikin nuori.