Jokaisella ruusupensaan kukkasella puutarhassa oli oma tarinansa. Jokainen ruusu uskoi ja ajatteli olevansa onnellisin, ja usko tekee autuaaksi. Viimeinen ruusu oli kuitenkin kaikkein onnellisin, arveli se.
— Minä elin kauemmin kuin he kaikki! Minä olen viimeinen, ainokainen, äidin rakkain lapsi.
— Ja minä olen heidän äitinsä! sanoi ruusupensas.
— Minäpäs olen! sanoi auringonpaiste.
— Ja minä! sanoivat tuuli ja sade.
— Jokaisella meistä on kukkasissa osansa! sanoi tuuli. — Ja jokainen saa heistä osansa! ja sitten siroitteli tuuli lehdet yli koko pensaan, missä kastepisarat päilyivät, minne aurinko paistoi. — Minäkin sain osani, sanoi tuuli. — Minä sain kaikkien ruusujen tarinan, jota minä voin kertoa pitkin maailmaa! Sanopa minulle nyt, kuka noista kaikista oli onnellisin? Niin, sen saat sinä sanoa, minä olen sanonut tarpeeksi.
DRYADI.
Me matkustamme Pariisin näyttelyyn.
Nyt me olemme siellä! Sepä oli vauhtia, sepä oli menoa, ja aivan ilman taikakeinoja. Me kuljimme höyryn avulla laivassa, ja maantietä. Meidän aikamme on sadun aikaa.
Olemme keskellä Pariisia suuressa hotellissa. Kukkaset koristavat koko porraskäytävää, pehmeät matot peittävät astuimia.