Meillä on hauska huone, parvekkeen ovi on avoinna suurelle torille. Siellä asuu Kevät, se on ajanut Pariisiin, saapunut paikalle samaan aikaan kuin me, se on tullut suuren nuoren kastanjapuun muodossa, jolla on vastapuhjenneet hienot lehdet. Kuinka keväisen ihana sen puku onkaan noiden torin toisten puiden rinnalla! Yksi niistä on tykkänään poistunut elävien puiden joukosta ja makaa juurineen riuhtaistuna ja viskattuna maahan. Sen paikalle on nyt määrä istuttaa kasvamaan tuo tuore kastanjapuu.
Pystyyn nostettuna on se vielä paikallaan raskailla vankkureilla, jotka ovat tänä aamuna tuoneet sen Pariisiin monen peninkulman takaa maalta. Siellä se oli vuosikausia seisonut mahtavan tammen rinnalla, ja sen alla istui usein vanha lempeä pappi, joka puhui ja kertoi kuunteleville lapsille. Nuori kastanjapuu kuunteli sekin. Sen dryadihan vielä oli lapsi, hän saattoi muistaa ajan, jolloin puu oli niin pieni, että se kohosi vain hiukan korkeiden heinäkorsien ja sananjalkojen yläpuolelle. Ne olivat silloin niin suuria kuin miksi ne saattoivat tulla, mutta puu kasvoi ja varttui joka vuosi. Se joi ilmaa ja auringonpaistetta, sai kastetta ja sadetta, ja tuimat tuulet sitä röykyttivät ja ravistivat, niinkuin pitikin. Se kuuluu kasvatukseen.
Dryadi nautti elämästään ja olostaan, auringonpaisteesta ja lintujen laulusta, mutta eniten ihmisten äänestä. Hän ymmärsi heidän puheensa yhtä hyvin kuin eläintenkin puheen.
Perhoset, sudenkorennot ja kärpäset, niin, kaikki mikä lentää taisi, tuli tervehtimään. Kaikki ne puhuivat ja pakisivat: ne puhuivat kylästä, viinitarhasta, metsästä, vanhasta linnasta ja sen puistoista, missä oli kanavia ja lammikkoja. Vedessäkin asui eläviä olentoja, jotka omalla tavallaan osasivat lentää paikasta toiseen veden alla, olentoja, joilla oli tietoja ja ajatuksia. Ne eivät sanoneet mitään, niin viisaita ne olivat.
Ja pääskynen, joka oli sukeltanut veteen, kertoi kauniista kultakaloista, lihavasta lahnasta, paksuista suutareista ja vanhoista sammaltuneista ruutanoista. Pääskynen antoi hyvin hyvän kuvauksen, mutta paremminhan jokainen aina itse näkee, sanoi se. Mutta mitenkä dryadi saisikaan nähdä noita olentoja! Hänen täytyi tyytyä katselemaan kaunista maisemaa ja seuraamaan ihmisten kiireistä toimeliaisuutta.
Kaunista se oli, mutta kauneinta oli kuitenkin, kun vanha pappi seisoi täällä tammen alla ja kertoi Ranskasta, sankariteoista, joita miehet ja naiset olivat suorittaneet, henkilöt, joiden nimiä mainittiin ihaillen kautta kaikkien aikojen.
Dryadi kuuli puhuttavan Johanna d’Arcista, paimentytöstä, Charlotte Cordaysta. Hän kuuli puhuttavan ikivanhoista ajoista, Henrik neljännen ja Napoleon ensimmäisen ajoista, ja kunnosta ja suuruudesta aina nykyisiin aikoihin asti. Hän kuuli nimiä, ja jokainen nimi soi kansan sydämeen asti. Ranska on maailman-valtakunta, neron maaperä, josta aukeaa vapauden kraateri!
Maalaislapset kuuntelivat hartaasti, ja samaten dryadi. Hän oli koululaisena, kuten muutkin. Hän näki purjehtivien pilvien hahmossa kuvan toisensa jälkeen siitä, mitä hän oli kuullut kerrottavan.
Taivas pilvineen oli hänen kuvakirjansa.
Onnellinen hän tunsi olevansa tässä kauniissa Ranskanmaassa, mutta kuitenkin oli hänellä se tunne, että linnut, jokainen eläin, joka osasi lentää, oli paljon onnellisemmassa asemassa kuin hän. Kärpänenkin saattoi katsella ympärilleen, laajalti ympärilleen, kauas dryadin näköpiirin taakse.