Ranskanmaa oli niin laaja ja ihana, mutta hän saattoi nähdä siitä vain pienen palasen. Äärettömiin asti ulottuivat maan viinitarhat, metsät ja suuret kaupungit, ja kaikista kaupungeista oli Pariisi ihanin, mahtavin. Sinne saattoivat linnut päästä, hän ei milloinkaan.
Kylän lasten joukossa oli pieni, risainen, köyhä, mutta kaunis tyttö. Hän lauloi aina ja hän nauroi aina ja ripusti punaisia kukkia mustiin hiuksiinsa.
— Älä lähde Pariisiin! sanoi vanha pappi. — Lapsiraukka, jos sinä joudut sinne, niin olet kadotuksen oma!
Ja kuitenkin hän läksi sinne.
Dryadi ajatteli häntä usein; elihän molemmissa sama kaipu ja ikävä tuohon suureen kaupunkiin.
Tuli kevät, kesä, syksy, talvi. Pari vuotta meni.
Dryadin puuhun puhkesivat ensimmäiset kastanjakukat, linnut visersivät siitä suloisessa auringonpaisteessa. Silloin tuli tietä pitkin komeat vaunut, joissa istui ylhäinen nainen; hän ajoi itse keveästi juoksevaa kaunista hevostaan. Pieni siropukuinen palvelijapoika istui takana. Dryadi tunsi naisen, vanha pappi tunsi hänet, ravisti päätään ja sanoi surullisena:
— Sinä jouduit sinne, ja se oli sinun kadotuksesi, Mari-raukka!
— Hänkö raukka! ajatteli dryadi. — Mikä muutos! Hänhän oli puettu kuin herttuatar. Tuollaiseksi hän oli tullut tuossa lumotussa kaupungissa. Oi, olisinpa minäkin siinä loistossa ja komeudessa! Se loistaa tänne yksinpä pilvistäkin yöllä, kun minä katselen sinnepäin, missä tiedän kaupungin olevan.
Niin, sinne, sille suunnalle katseli dryadi joka ilta, joka yö. Hän näki taivaanrannalla loistavan sumun; hän kaipasi sitä valoisina, kuutamoisina öinä. Hän kaipasi purjehtivia pilviä, jotka näyttivät hänelle kuvia kaupungista ja historiasta.