Lapsi tarttuu satukirjaansa, dryadi tarttui pilvimaailmaan, ajatustensa kirjaan.
Kesäisen lämmin pilvetön taivas oli hänelle tyhjä lehti, ja nyt hän oli monena päivänä nähnyt vain sellaisen.
Oli lämmin kesäaika, päivät olivat helteiset, ei tuntunut tuulahdustakaan. Joka lehti, joka kukka oli kuin tainnoksissa, ja ihmiset niinikään.
Silloin nousi pilviä; ne nousivat siltä suunnalta, josta säteilevä sumu yöllä ilmoitti: Täällä on Pariisi. Pilvet nousivat, muodostivat kokonaisen vuoristomaan, työntyivät eteenpäin ilmassa, levittäytyivät yli koko maiseman, niin kauas kuin dryadi saattoi nähdä.
Pilvet vaappuivat tummansinisinä mahtavina kallioröykkiöinä kerroksittain ilmassa. Salamat läksivät liikkeelle. »Nekin ovat Jumalan palvelijoita», oli vanha pappi sanonut. Ja välähti sinertävä, häikäisevä salama, valonkipuna, joka oli kuin kalliopaasia halkova aurinko itse; salama iski maahan ja pirstoi juuria myöten vanhan mahtavan tammen. Sen latva irtaantui rungosta, ja runko kaatui halkaistuna kahtia, ikäänkuin se olisi levittänyt käsivartensa syleilemään valon sanansaattajia.
Mitkään valetut tykit eivät pysty kuninkaanlapsen syntyessä jylisemään läpi ilmojen ja yli maiden niinkuin ukkosenjyrinä nyt jylisi vanhan tammen kuolinhetkellä. Satoi kaatamalla. Tuuli puhalsi virvoittavana, rajuilma oli ohi, luonnossa vallitsi kuin sunnuntaijuhla. Kylän väet kokoontuivat kaatuneen vanhan tammen ympärille. Vanha pappi puhui kunnioituksen sanoja, muuan maalari piirsi puun, jotta siitä jäisi pysyväinen muisto.
— Kaikki menee menojaan! sanoi dryadi, — menee niinkuin pilvi eikä milloinkaan palaa.
Vanha pappi ei enää tullut tänne. Koulun katto oli romahtanut, oppituoli oli poissa. Lapsetkaan eivät tulleet tänne, mutta syksy tuli tänne, talvi tuli tänne, ja myöskin kevät, ja kaikkien näiden aikojen vaihtuessa katseli dryadi yhä sille kulmalle, missä kaukana taivaanrannalla joka ilta ja yö Pariisi loisti säihkyvänä usvana. Sieltä lensi maailmalle veturi veturin perästä, juna toisensa rinnalla ja toisensa jälkeen, humisten, kohisten ja kaikkina vuorokauden aikoina. Illoin ja keskiyön aikaan, aamulla ja kautta koko valoisan päivän tuli junia, ja jokaisesta ja jokaiseen syöksyi kansaa kaikista maailman maista. Uusi maailmanihme oli kutsunut heidät Pariisiin.
Miltä näytti sitten tämä ihme?
— Taiteen ja teollisuuden loistokukka, sanoivat ihmiset, — on kasvanut esiin Marskentän hedelmättömästä hiekasta, jättiläiskokoinen auringonkukka, jonka lehtien avulla saattaa lukea maantiedettä, tilastotiedettä; saada kunnallistietoja, kohota taiteen ja runouden kukkuloille, oppia tuntemaan maiden koon ja suuruuden. — Sadunkukka, sanoivat toiset, — kirjava lootuskasvi, joka levittää vihreät lehtensä samettimattoina yli hiekan, nousi varhain keväällä. Kesä tulee näkemään sen koko loistossaan, syksymyrskyt tulevat puhaltamaan sen pois; ei jää lehteä, ei jää juurta.