— Auringon roskajoukkoa! sanoi koillistuuli. — Onko tämä toveruutta ja sukulaisuutta! Kyllä minä tämän muistan ja kostan. Nyt minä lähetän kirousta! —
— Me lähetämme siunausta! lauloivat valon lapset. — Kari tulee kohoamaan, me suojelemme sitä! Tosi, kaunis ja hyvä tulevat viihtymään siellä!
— Hölynpölyä! sanoi koillistuuli.
— Kas, tätä kaikkea eivät lyhdyt tietäneet kertoa, sanoi kummisetä, — mutta minä tiedän sen, ja se on hyvin tärkeää Köpenhaminan elämälle ja oloille.
* * * * *
— Nyt me käännämme lehden, sanoi kummisetä.
Vuosia on kulunut, hiekkasärkkä on kohonnut. Vesilintu on istuutunut ensimmäiselle kivelle, joka nousi vedestä. Voit nähdä sen kuvasta. Vuosikausia on kulunut. Meri viskasi hiekalle kuolleita kaloja, sitkeä vaivaiskaisla kasvoi, kuihtui, mätäni, lannoitti. Tänne tuli useampia lajeja ruohoa ja kasveja, särkkä muuttui vihreäksi saareksi.
Viikingit astuivat maihin. Alkoi taistelu elämästä ja kuolemasta. Saari
Själlandin edustalla tarjosi hyvän ankkuripohjan.
Ensimmäinen hylkéenrasvalamppu paloi. Luullakseni paistettiin liekissä kalaa, ja kalaa täällä oli yllinkyllin. Silli kulki suurissa parvissa läpi salmen — oli vaikeaa saada vene kulkemaan niiden yli — vedessä tuikahteli, ikäänkuin kalevantulet olisivat siellä välkähdelleet, syvyydessä oli kuin revontulten loistetta. Salmessa oli kalaa runsaasti, sentähden rakennettiin Själlandin rannalle taloja. Seinät olivat tammipuuta ja katto kaarnaa, siihen tarkoitukseen oli yllinkyllin puita. Laivoja tuli satamaan, hylkeenrasvalamppu keinui köysistössä. Koillistuuli puhalsi ja lauloi: Huu — uuu-uh! Jos saarella näkyi lyhty, niin se oli varkaan lyhty: salakuljettajat ja varkaat harjoittivat ammattiaan Varassaarella, Tyvsöllä.
Paha itää, niinkuin pitää, siitä olen varma, sanoi koillistuuli. — Pian saadaan puu, josta voin varistaa hedelmiä.