Koillistuuli puhaltaa läpi katujen ja kujien, panee tomun liikkeelle, repäisee myöskin mennessään jonkun olkikaton. Lehmä ja porsas syövät ruohoa katu-ojassa.
— Kyllä minä pudistan ja ravistan, sanoo koillistuuli, — kyllä tuulee, että talot kuulee, ja Akselin talo myöskin! Minä en erehdy, sitä kutsutaan Tyvsön Steileborgiksi, Varassaaren teilauslinnaksi.
Ja kummisetä näytti kuvan, jonka hän itse oli piirtänyt siitä: muurissa oli paalu paalun vieressä; jokaisessa paalussa oli vangitun merirosvon irvistävä pää.
— Näin on todella tapahtunut, sanoi kummisetä, — on hyvä tietää ja se on hyvin ymmärrettävissä.
Piispa Absalon oli saunassa ja kuuli ohuen seinän läpi rosvolaivan tulevan ulapalla. Heti paikalla hän hyppäsi kylvystä ja riensi laivalleen, puhalsi torveen, ja miehistö tuli. Nuolet lentelivät rosvojen selkään, nämä katsoivat parhaaksi paeta ja soutivat kiireesti. Heidän käsiinsä tarttui nuolia, ei ollut aikaa nyhtää niitä pois. Piispa Absalon otti kiinni jokaisen eloon jääneen ja löi heiltä pään poikki; jokainen pää pantiin linnan ympärysmuurille. Koillistuuli puhalsi posket pullollaan, kidassaan paha ilma, niinkuin merimiehen on tapana sanoa.
— Tähän minä oikaisen itseni, sanoi tuuli. — Tähän minä asetun katselemaan tuota rojuläjää.
Se lepäsi tunteja, se puhalsi vuorokausia. Vuosia kului.
* * * * *
— Vartia tuli linnan torniin. Hän katsoi itään, länteen, etelään ja pohjoiseen.
— Tuossa näet sen kuvassa, sanoi kummisetä ja näytti. — Sinä näet hänet siinä, ja minä sanon sinulle heti mitä hän näki.