Sähkölanka toi tervehdyksen, kun Fredrik astui Englannissa laivaan. Aikaisemmin kuin kirje, vaikkapa kiitävät pilvet olisivat kirjeenkantajina, saapui tervehdys Amerikasta, kun Fredrik oli noussut maihin. Siitä oli vain muutama tunti.
— Onpa sentään jumalallinen ajatus suotu tälle meidän ajallemme! sanoi vaarinisä. — Se on siunaus ihmiskunnalle!
— Ja meidän maassamme ymmärrettiin nämä luonnonvoimat ensinnä ja lausuttiin julki; sen on minulle Fredrik sanonut.
— Niin, sanoi vaarinisä ja suuteli minua. — Niin, ja minä olen katsonut noihin molempiin lempeihin silmiin, jotka ensinnä näkivät ja ymmärsivät tämän luonnonvoiman. Ne olivat lapsen silmiä niinkuin sinun silmäsi. Ja minä olen painanut hänen kättään! Ja sitten hän jälleen suuteli minua.
Toista kuukautta myöhemmin tuli Fredrikiltä tieto, että hän oli joutunut kihloihin nuoren, kauniin tytön kanssa, josta varmaan koko perhe tulisi pitämään. Hänen valokuvansa seurasi mukana, ja sitä katseltiin sekä paljain silmin että suurennuslasilla, sillä näillä kuvilla on se hyvä puoli, että niitä voi katsella kaikkein voimakkaimmankin lasin läpi, jolloin näköisyys tulee esiin vieläkin paremmin. Siihen ei kukaan maalari ole päässyt, eivät menneiden aikojen kaikkein suurimmatkaan.
— Jospa tämä keksintö olisi ollut tunnettu ennenaikaan! sanoi vaarinisä. — Silloin olisimme me voineet katsoa maailman hyväntekijöitä ja suurmiehiä kasvoista kasvoihin! Onpa tämä tyttölapsi hyvän ja herttaisen näköinen! sanoi hän tuijottaen lasin läpi. — Minä tunnen hänet nyt, kun hän astuu sisään ovesta!
Mutta se oli vähällä jäädä tapahtumatta. Onneksi saimme kotona tiedon vaarasta vasta kun se oli ohi. Nuoret vastanaineet saapuivat iloisina ja hyvissä voimissa Englantiin, lähteäkseen sieltä laivalla Köpenhaminaan. He näkivät Tanskan rannan, Länsi-Jyllannin valkoiset hiekkaharjanteet. Silloin nousi myrsky, laiva töytäsi rantasärkkää vastaan ja jäi siihen. Meri möyrysi suurin aalloin ja oli murskaamaisillaan laivan. Ei yhtään pelastusvenettä voitu käyttää. Tuli yö, mutta keskellä pimeyttä lensi rannalta loistava raketti karille ajautuneeseen laivaan. Raketti viskasi köytensä laivan päällitse: oli syntynyt yhteys merellä olijoiden ja maalla olijoiden välillä ja pian vedettiin läpi raskaiden, vyöryvien selkien pelastuskorissa maihin nuori kaunis nainen ilmielävänä. Ja sanomattoman iloinen ja onnellinen hän oli, kun hänen nuori puolisonsa pian oli hänen luonaan maakamaralla. Kaikki laivassa olleet pelastettiin; aamu ei vielä ollut valjennut.
Me nukuimme makeata unta Köpenhaminassa tietämättä mistään huolista tai vaaroista. Meidän kokoontuessamme pöytään juomaan aamukahvia saapui sähkösanoman tuoma huhu, että englantilainen laiva oli joutunut haaksirikkoon länsirannikolla. Meidät valtasi suuri hätä, mutta samassa hetkessä tuli sähkösanoma pelastuneilta, rakkailta kotiinpalaajilta, Fredrikiltä ja hänen nuorelta vaimoltaan, jotka pian saapuivat luoksemme. He itkivät kaikki, minä itkin minäkin, ja vaarinisä itki, pani kätensä ristiin ja — olen varma siitä — siunasi uutta aikaa.
Sinä päivänä antoi vaarinisä kaksisataa riikintaaleria Hans Kristian Örstedin muistopatsasrahastoon. Kun Fredrik tuli kotiin nuoren vaimonsa kanssa ja kuuli tämän, sanoi hän:
— Se oli oikein, vaarinisä! Nytpä minä luen sinulle, mitä Örsted jo monta vuotta sitten kirjoitti vanhasta ajasta ja meidän ajastamme!