Oli kaunista kuulla vaarinisän kertovan siitä, kuulla hänen nuoruutensa päiviltä. Mutta sen edellinen aika oli kuitenkin kaikkein kaunein, se oli voimakas ja suuri.
— Raaka se oli! sanoi Fredrik-veli. — Jumalan kiitos, että se on jäänyt taaksemme! ja sen hän sanoi suoraan vaarinisälle. Se ei ollut sopivaa, ja kuitenkin minä kunnioitin suuresti Fredrikiä. Hän oli vanhin veljeni, hän olisi saattanut olla isäni, sanoi hän — hän sanoikin kaikenlaista hullunkurista. Ylioppilaaksi hän oli päässyt korkein arvosanoin ja isän konttorissa oli hän niin taitava, että hän pian saattoi joutua osakkaaksi liikkeeseen. Hänen kanssaan oli vaarinisän tapana eniten antautua puheisiin, mutta he joutuivat aina kiistaan. Nämä kaksi eivät koskaan ymmärtäneet toisiaan eivätkä koskaan tulisi ymmärtämään, väitti koko perhe; mutta vaikka minä olinkin pieni, huomasin kuitenkin pian, etteivät nämä kaksi voineet tulla toimeen ilman toisiaan.
Vaarinisä kuunteli silmät loistaen, kun Fredrik kertoi tai luki jotakin tieteen edistyksestä, keksinnöistä luonnonvoimien alalla, meidän aikamme merkillisyyksistä.
— Ihmiset tulevat viisaammiksi, mutta eivät paremmiksi! sanoi silloin vaarinisä. — He keksivät mitä kauheimpia hävitysaseita toisiaan vastaan!
— Sitä nopeammin loppuvat sodat! sanoi Fredrik. — — Ei odoteta iänkaiken rauhan siunausta! Maailma on verevä, se vaatii silloin tällöin suonenlyöntiä; se on tarpeellista!
Eräänä päivänä kertoi Fredrik hänelle jotakin, joka todella oli tapahtunut meidän aikanamme eräässä pienessä valtiossa. Pormestarin kello, raatihuoneen suuri kello osoitti ajan kaupungille ja sen väestölle. Kello ei käynyt aivan oikein, mutta koko kaupunki eli kuitenkin sen mukaan. Nyt tuli tähänkin maahan rautateitä ja ne ovat yhteydessä kaikkien muiden maiden rautateiden kanssa; siksi täytyy tietää aika täsmälleen, muuten ajetaan vastatusten. Rautatie sai auringon mukaan tarkistetun kellonsa, se kävi oikein, mutta ei pormestarin kello, ja nyt elivät kaikki kaupungin asukkaat rautatiekellon mukaan.
Minä nauroin ja pidin tarinaa hauskana, mutta vaarinisä ei nauranut, hän kävi varsin vakavaksi.
— Siinä on paljon varteenotettavaa, mitä sinä nyt kerroit, — ja minä ymmärrän myöskin minkätähden sinä kerrot sen minulle. Sinun kellolaitteessasi on viisautta. Minä tulen sen johdosta ajatelleeksi toista, nimittäin vanhempien vanhaa, yksinkertaista, lyijyluodeilla varustettua bornholmilaiskelloa. Se oli heidän ja minun lapsuuteni ajanmittari. Ei kai se käynyt aivan tyydyttävästi, mutta se kävi kuitenkin, ja me katsoimme viisareihin, luotimme niihin emmekä ajatelleet sisäpuolella olevia rattaita. Sellainen oli siihen aikaan myöskin valtiokoneisto; siihen katsottiin luottavasti ja uskottiin viisareihin. Nyt on valtiokoneistosta tullut lasikello, jonka koneistoon saattaa suoraan katsella, nähdä rattaiden kiikkumisen ja pyörimisen; me tulemme aivan levottomiksi sen tai sen nappulan, sen tai sen rattaan puolesta! Kuinka käykään lyömisen? ajattelen, eikä minulla enää ole lapsen uskoa. Se on nykyajan heikkous!
Ja vaarinisä puhui niin, että hän aivan suuttui. Hän ja Fredrik eivät voineet sopia, mutta erota eivät he myöskään voineet, »niinkuin vanha ja uusi aika»! Sen huomasivat he molemmat ja koko perhe, kun Fredrikin piti lähteä pitkälle matkalle, Amerikkaan. Matka tapahtui liikkeen asioissa. Ero tuntui vaarinisästä raskaalta, ja matka oli pitkä, yli koko valtameren, maapallon toiselle puoliskolle asti.
— Joka neljästoista päivä saat minulta kirjeen, sanoi Fredrik, — ja nopeammin kuin mistään kirjeistä saat sähkölangan kautta tietoja minusta. Päivät muuttuvat tunneiksi, tunnit minuuteiksi.