— Jokohan me nyt lopettaisimme! sanoi Tuuli. — Nyt on Päiväpaiste kertonut tarpeeksi kauan. Minä olen ikävystynyt!
— Minä myöskin! sanoi Sade-ilma.
— Mitä sitten sanomme me muut, jotka kuulimme nuo tarinat?
Me sanomme: nyt ne loppuivat!
VAARINISÄ.
Vaarinisä oli hyvin herttainen, viisas ja hyvä, kaikki me ihailimme vaarinisää. Oikeastaan häntä kutsuttiin, niin kauas kuin saatan muistaa taaksepäin, vaariksi tai äidinisäksi, mutta kun Fredrik-veljeni pieni poika liittyi perheeseen, korotettiin hänet vaarinisäksi — korkeammalle ei hän voinut päästä! Hän piti hyvin paljon meistä kaikista, mutta meidän ajastamme ei hän oikein näyttänyt pitävän.
— Vanha aika oli hyvä aika! sanoi hän, — se oli levollinen ja vakava. Nykyaika on sellaista nelistämistä, ja kaikki käännetään ylösalaisin. Nuoriso pitää suurinta ääntä, nuoret puhuvat kuninkaistakin ikäänkuin he olisivat näiden vertaisia. Jokainen jätkä voi kastaa rääsynsä likaiseen veteen ja pusertaa sen kunnon miehen pään päälle!
Näitä puhuessaan kävi vaarinisä aivan punaiseksi kasvoiltaan. Mutta hetken perästä palasi hänen ystävällinen hymynsä ja hän sanoi:
— No niin, ehkä minä jonkunverran erehdyn. Minä olen vanhan ajan lapsi enkä oikein osaa asettua uuteen; ohjatkoon ja johtakoon sitä Jumala!
Kun vaarinisä puhui vanhoista ajoista, niin ne ikäänkuin palasivat minun luokseni. Ajatuksissani ajoin silloin kultavaunuissa, joita heitukat koristivat, näin ammattikuntien muuttavan kilpiä juhlakulkueiden marssiessa, musiikin soidessa ja lippujen liehuessa, olin mukana hauskoissa joulutuvissa, joissa leikittiin panttileikkejä ja esiinnyttiin valepuvuissa — tapahtuihan noina aikoina tosin paljon rumaa ja hirveääkin, teilattiin, sidottiin ihmisiä kidutusrattaisiin ja vuodatettiin verta, mutta kaikessa tuossa hirveässä oli jotakin houkuttelevaa ja herättävää. Minä kuulin hyvin paljon kaunista, minä kuulin tanskalaisesta aatelismiehestä, joka vapautti talonpojan, ja Tanskan kruununprinssistä joka lakkautti orjakaupan.