— Minä olen minäkin ylhäällä myöhään yöllä. Meillä on tanssiaiset, ja minä saan koristeekseni suuret punaiset nauharuusut.
Kuinka hänen kasvonsa säteilivätkään! Se se oli iloa! Yksikään vahakynttilä ei loista niinkuin lapsen kaksi silmää.
— Ihanan näköistä se oli, ajatteli talikynttilä. — Sitä en koskaan unohda ja varmaan en sitä koskaan enää näe.
Ja sitten se pantiin koriin kannen alle, ja poika läksi sitä viemään.
— Minne minä mahtanen joutua? ajatteli kynttilä. — Tulen köyhään kotiin, ehkä en saa edes messinkijalkaa, kun vahakynttilä istuu hopeassa ja näkee mitä hienoimpia ihmisiä. Kuinka mahtaakaan olla ihanaa loistaa noille hienoille ihmisille! Minun kohtalokseni tuli olla talia eikä vahaa.
Ja kynttilä joutui köyhään kotiin, lesken luo, jolla oli kolme lasta, pieneen matalaan tupaan aivan vastapäätä tuota rikasta taloa.
— Jumala siunatkoon hyvää rouvaa kaikesta, mitä hän antoi! sanoi äiti.
— Sehän on kaunis kynttilä, se palaa myöhään yöhön asti.
Ja kynttilä sytytettiin.
— Fut — foi! sanoi se. — Pahanhajuisella tulitikulla hän minut sytytti.
Sellaista tuskin tarjotaan vahakynttilälle rikkaassa talossa.
Sielläkin sytytettiin kynttilät. Ne säteilivät kadulle asti. Vaunut vierivät tuoden koreapukuisia tanssiaisvieraita, musiikki soi.