Nyt ne alkavat tuolla ylhäällä! käsitti talikynttilä ja ajatteli pienen rikkaan tytön säteileviä kasvoja, jotka säteilivät kirkkaammin kuin kaikki vahakynttilät. — Sitä näkyä en koskaan enää näe.
Silloin tuli köyhän talon pienin lapsi, pieni tyttö se oli. Hän kietoi kätensä veljen ja sisaren kaulaan; hänellä oli jotakin hyvin tärkeää kerrottavaa, minkä täytyi kuiskata:
— Me saamme tänä iltana — ajatelkaas! — me saamme tänä iltana kuumia perunoita!
Ja hänen kasvonsa säteilivät onnea. Kynttilä paistoi suoraan niihin, se näki yhtä suuren ilon ja onnen kuin rikkaassa talossa, missä pieni tyttö sanoi: meillä on tänä iltana tanssiaiset ja minä saan koristeekseni suuret punaiset nauharuusut!
— Merkitseekö yhtä paljon saada kuumia perunoita? ajatteli kynttilä. — Näiden pienokaisten luonahan vallitsee yhtä suuri ilo! Ja kynttilä aivasti, nimittäin se räiski; siinä kaikki mitä talikynttilä voi tehdä.
Pöytä katettiin, perunat syötiin. Oi, kuinka hyvältä ne maistuivat! Se oli oikein juhla-ateria, ja sitten sai jokainen jälkiruuaksi omenan, ja pienin lapsista lausui pienen runon:
»Sua kiitän, hyvä Jumala,
kun taas mun tahdoit ravita!
Amen.»
— Enkö lukenutkin kiltisti, äiti? huudahti pienokainen sitten.
— Sitä ei sinun pidä kysyä tai sanoa! sanoi äiti. — Sinun pitää vain ajatella hyvää Jumalaa, joka on ravinnut sinut!
Lapset joutuivat sänkyyn, saivat suudelman ja nukkuivat aivan heti, ja äiti istui ommellen myöhään yöhön hankkiakseen toimeentulon heille ja itselleen. Ja rikkaasta talosta paistoivat kynttilät ja musiikki soi. Tähdet tuikkivat kaikkien talojen yläpuolella, rikkaiden ja köyhien, yhtä kirkkaina, yhtä lempeinä.