— Antaa sen olla siinä paikoillaan! Se ei liikuta meitä! sanoi varovaisin pikkukaloista. Mutta kaikista pienintä vaivasi vastustamaton halu saada tietää, mikä tuo esine saattoi olla. Ylhäältä se oli tullut alas, ylhäältä mahtoi parhaiten saada tuon tiedon; ja sitten he uivat ylös merenpintaa kohti, joka oli rasvatyven.
Siellä he kohtasivat delfinin; se on sellainen hyppymestari, merenkiertäjä, joka heittää kuperkeikkoja pitkin merenpintaa. Sillä on päässä hyvät silmät ja varmaan se oli nähnyt ja tiesi asiat. Siltä he kysyivät, mutta se oli vain ajatellut itseään ja omia kuperkeikkojaan eikä nähnyt mitään; se ei osannut vastata, se vaikeni ja oli ylpeän näköinen.
Nyt pikkukalat kääntyivät hylkeen puoleen, joka juuri sukelsi. Se oli kohteliaampi vaikka se syökin pikkukalaa; mutta tänään se oli kylläinen. Se tiesi hiukan enemmän kuin hyppymestari.
— Olen monena yönä loikonut märällä kivellä ja katsonut maalle, penikulmien päähän. Siellä on hyvin kavalia olentoja; niitä kutsutaan niiden omalla kielellä ihmisiksi ja ne tavoittelevat meitä, mutta useimmiten me kuitenkin livahdamme niiden käsistä; siitä minä olen selvillä ja siitä sekin on selvillä, tuo meriankerias, jota te kysytte. Se on ollut niiden vallassa, ollut ylhäällä maankamaralla, varmaan jo ammoisista ajoista. Sieltä ne ovat vieneet sen laivalle kuljettaakseen sen meren yli toiseen kaukaiseen maahan. Minä näin miten paljon vaivaa niillä oli, mutta ne pitivät sen vallassaan; olihan se maalla käynyt voimattomaksi. Ne kiersivät sen ympyrään ja pyörylään, ja minä kuulin, kuinka se kilisi ja kalisi, kun ne sitä asettivat, mutta pääsipäs karkuun, pääsipäs tänne! Ne pitelivät sitä kiinni kaikin voimin, monet kädet pitelivät kiinni. Se livahti kuitenkin irti ja pääsi pohjaan. Siellä se pysyy niin uskon toistaiseksi.
— Se on ohuenlainen! sanoivat pikkukalat.
— Ne ovat pitäneet sitä nälässä! sanoi hylje. — Kyllä se pian tointuu, saa vanhan paksuutensa ja kokonsa. Minun luullakseni se on suuri merikäärme, jota ihmiset niin pelkäävät ja josta ne niin paljon puhuvat. Minä en ole koskaan ennen nähnyt sitä enkä uskonut siihen. Nyt uskon! Se se on! — Ja sitten hylje sukelsi.
— Kylläpä hän tiesi paljon! Kylläpä hän puhui paljon! sanoivat pikkukalat. — Minä en koskaan ennen ole ollut niin viisas! Kunhan kaikki vain ei olisi ollut valetta!
— Voimmehan uida alas tarkastamaan! sanoi pienin. — Matkalla kuulemme toisten mielipiteet!
— En viitsi edes liikahuttaa yhtä evääni tuollaisen tiedon takia! sanoivat toiset ja kääntyivät pois.
— Mutta minä lähden! sanoi pienin ja suuntasi kulkunsa syvyyteen. Mutta se oli kaukana siltä paikalta, missä tuo »pitkä upotettu esine oli». Pieni kala katseli ja etsi joka taholta pitkin syvyyttä.