Se ei ollut koskaan huomannut maailmaansa niin suureksi. Sillit kulkivat suurissa parvissa hohtaen kuin hopeinen jättiläisvene. Makrillit kulkivat nekin seurassa ja näyttivät vieläkin komeammilta. Tuli kaikenmuotoisia kaikenvärisillä kuvioilla kirjailtuja kaloja. Meduusat olivat kuin puoleksi läpikuultavia kukkasia, jotka heittäytyivät virtojen vietäviksi. Merenpohjalta kohosi suuria kasveja, sylen korkuista heinää ja palmunmuotoisia puita, loistavia kuoriaisia joka lehteen upotettuna.
Vihdoin pieni merikala näki syvyydessä pitkän tumman juovan ja suuntasi kulkunsa sitä kohti, mutta se ei ollut kala eikä köysi, se oli suuren, vajonneen laivan kaide; sekä ylempi että alempi kansi olivat haljenneet merenpaineesta. Pieni kala ui ruumaan, missä niin monet ihmiset laivan upotessa olivat hukkuneet; nyt oli vesi huuhtonut ne pois, paitsi kahta: siinä oli nuori nainen pitkällään, sylissä pieni lapsi. Vesi nosteli ja ikäänkuin keinutteli heitä. He näyttivät nukkuvan. Pieni kala säikähti kovasti; se ei tietänyt, etteivät ne enää voineet herätä. Vesikasvit riippuivat lehvien tavoin kaiteen yli, äidin ja lapsen kauniita ruumiita kohden. Täällä oli hiljaista, täällä oli yksinäistä. Pieni kala kiirehti jois minkä taisi, sinne, missä vesi oli kirkkaammin valaistua ja missä näkyi kaloja. Se ei ollut päässyt kauas, kun se kohtasi nuoren valaan, ihan hirvittävän suuren.
— Älä niele minua! sanoi pieni kala. — En ole edes suupalanen, niin pieni minä olen, ja minusta on äärettömän hauskaa elää!
— Mitä sinä teet täällä näin syvällä, minne sinunlaisellasi ei ole asiaa? kysyi valas. Ja sitten pieni kala kertoi tuosta pitkästä, kummallisesta ankeriaasta, tai mikä esine se lienee ollut, joka ylhäältä oli laskeutunut tänne ja säikäyttänyt rohkeimmatkin meriolennot.
— Höh, höh! sanoi valas ja joi vettä niin rajusti, että sen täytyi päästää mahtava vesisuihku, kun se nousi hengittämään ilmaa. — Höh, höh! sanoi se, — se oli siis se esine, joka kutkutti selkääni, kun tässä käännyin! Minä luulin sitä laivanmastoksi, jota olisin voinut käyttää raaputuspalikkana. Mutta se ei ollut tällä kohtaa. Ei, esine on paljon kauempana. Menenpä kuitenkin tutkimaan sitä, kun ei minulla ole muuta tekemistä.
Ja sitten se ui edellä ja pieni kala perässä, ei liian lähellä, sillä syntyi ikäänkuin vuolas virta siihen kohtaan, missä suuri valas pyyhälsi veden halki.
He kohtasivat haikalan ja vanhan sahakalan. Nämäkin molemmat olivat kuulleet puhuttavan tuosta pitkästä ja ohuesta kummallisesta meriankeriaasta. He eivät olleet sitä nähneet, mutta he tahtoivat nähdä.
Nyt tuli merikissa.
— Minä lähden mukaan! sanoi se. Sillä oli sama matka.
— Jollei se suuri merikäärme ole paksumpi kuin ankkurin touvi, niin naksautan sen poikki yhdellä puraisulla! ja se avasi kitansa ja näytti kuutta hammasriviään. —- Minä puren merkin laivanankkuriinkin, miksen sitten voisi purra poikki tuota koitta!