— Tuossa se on, sanoi suuri valas. — Minä näen sen. — Se luuli näkevänsä paremmin kuin toiset. — Kas kuinka se kohottelee, kuinka se häilyy, kiemurtelee ja kaartelee!
Se ei kuitenkaan ollut etsitty esine, vaan tavattoman suuri, monen kyynärän pituinen meriankerias, joka lähestyi.
— Sen minä olen ennen nähnyt! sanoi sahakala, — se ei koskaan ole pitänyt suurta melua tässä meressä, ei peloittanut ketään suurkalaa.
Sitten he puhuivat sille tuosta uudesta ankeriaasta ja kysyivät, tahtoiko se lähteä tutkimusretkelle.
— Jos tuo ankerias on pitempi kuin minä, sanoi meriankerias, — niin voi häntä!
— Aivan niin! sanoivat toiset. — Me emme totisesti kärsi sitä, siihen meitä on tarpeeksi monta! Ja sitten ne kiiruhtivat eteenpäin.
Mutta silloin tuli jotakin heidän tielleen; kummallinen hirviö, suurempi kuin he kaikki yhteensä.
Se näytti olevan uiva saari, joka ei pysynyt vedenpinnalla.
Se oli ikivanha valas. Sen pää oli kasvanut täyteen merikasveja, sen selkään oli asettunut matelijoita ja niin ääretön määrä ostereja ja näkinkenkiä, että sen musta nahka oli käynyt aivan valkeankirjavaksi.
— Tule mukaan, vanhus, sanoivat ne. — Tänne on tullut uusi kala, jolle on annettava kyytiä.