— Minä makaan mieluummin paikallani! sanoi vanha valas. — Jättäkää minut rauhaan! Antakaa minun maata! Aa-jaa, jaa-jaa! Minussa on niin ankara tauti! Helpottaa, kun pääsen vedenpinnalle ja saan selkäni veden yläpuolelle! Silloin tulevat herttaiset merilinnut nokkimaan minua. Se tekee niin hyvää, kun ne vain eivät iske nokkaansa liian syvään; usein se menee rasvaani saakka. Katsokaahan, selässäni on vielä kokonainen linnun luuranko: lintu iski kyntensä liian syvään eikä päässyt irti, kun minä menin pohjaan. Nyt ovat pikkukalat maistelleet sitä. Katsokaa minkänäköinen se on ja minkänäköinen minä olen! Minä olen sairas.
— Se on pelkkää kuvittelua! sanoi valas. — Minä en ole koskaan sairas.
Yksikään kala ei ole sairas.
—- Anteeksi, sanoi vanha valas, — ankeriaalla on päätauteja, ruutanalla kuuluu olevan rokko ja kaikkia meitä vaivaa sisällinen mato!
— Roskaa! sanoi haikala. Hän ei enää viitsinyt kuulla eivätkä toisetkaan; olihan heillä muuta tekemisiä.
Vihdoin he tulivat paikalle, mistä sähkölennätinkaapeli kulki. Sillä on merenpohjalla pitkä uoma, Euroopasta Amerikkaan asti, se kulkee yli hiekkaharjujen ja merimudan, kalliopohjien ja kasviryteikköjen, niin, yli kokonaisten korallimetsien; ja lisäksi vaihtelevat virrat alhaalla, vesipyörteet kiertelevät, kaloja vilisee esiin suuremmissa parvissa kuin lintuja on niissä lukemattomissa laumoissa, joita ihmiset näkevät lintujen muuttoaikana. Siellä sitä on kihinää, loisketta, surinaa ja huminaa. Jotakin tuosta huminasta kummittelee vielä suurissa, tyhjissä merisimpukoissa, kun me pitelemme niitä korviamme vasten.
Nyt he saapuivat paikalle.
— Tuossa se elukka makaa! sanoi suuri kala, ja pieni sanoi samoin. He näkivät kaapelin, jonka alku ja loppu ei ollut heidän silmiensä ulottuvilla.
Sienet, polyypit ja nilviäiset löyhyttelivät pohjalla, nousten ja laskeutuen sen päälle, niin että se vuoroin hävisi näkyvistä, vuoroin taasen näkyi. Merisiat, etanat ja madot kiertelivät sitä. Jättiläiskokoiset hämähäkit, joiden selässä oli kokonainen matelevaisten asutus, astelivat pitkin kaapelia. Tummansiniset merikurkut, tai miksi noita ryömijeitä nimitettäneenkään, jotka syövät koko ruumiillaan, lojuivat ikäänkuin haistellen tuota uutta eläintä, joka oli asettunut meren pohjalle. Maariankalat ja turskat kääntelehtivät vedessä kuunnellakseen joka taholle. Meritähti, joka muuten aina kaivautuu alas pohjaan ja jonka molemmat pitkät, silmillä varustetut sakarat vain kohoavat ulkopuolelle, makasi mulkoillen, nähdäkseen, mitä tästä sekasotkusta syntyisi.
Sähkölennätinkaapeli pysyi liikkumatta. Mutta elämää ja ajatusta siinä oli. Ihmisajatukset kulkivat sen läpi.
— Se pakana on salakavala! sanoi valas. — Se voi lyödä minua vatsaan, mikä juuri on minun arka puoleni!