— Puu on poissa! Vanha tammi, meidän merkkimme maalla! sanoivat merimiehet. — Se on kaatunut tänä myrsky-yönä! Mikä voi sen korvata — ei mikään!
Sellaisen ruumispuheen, lyhyen mutta hyväätarkoittavan, sai puu, joka makasi pitkänään lumipeitteellä, likellä rantaa, ja sen ylitse soi virsi laivalta, virsi joulun ilosta ja ihmissielujen lunastuksesta Kristuksessa ja iankaikkisesta elämästä:
Sa veisaa, Herran kansa, nyt!
Halleluja! Nyt täyttynyt
on rauhan käsky päällä maan!
Halleluja. Halleluja!
Sellaisena kaikui vanha virsi ja jokainen laivassa ulapalla sai virrestä ja rukouksesta ylennystä omalla tavallaan, aivan niinkuin vanha puu oli saanut ylennystä viimeisestä, kauneimmasta unestaan jouluyönä.
AAPISKIRJA.
Oli mies, joka oli kirjoittanut muutamia uusia runoja aapiskirjaan, nimittäin kaksi säettä joka kirjaimen osalle, niinkuin vanhassakin aapiskirjassa. Hänen mielestään piti saada jotakin uutta, vanhat runot olivat niin kuluneet, ja hän nyt aina piti niin paljon omistaan. Uusi aapiskirja oli vastaiseksi ainoastaan kirjoitettu, ja se oli asetettu vanhan painetun rinnalle suureen kirjakaappiin, missä säilytettiin niin monta oppinutta kirjaa ja hauskaa kirjaa, mutta vanha aapiskirja kerta kaikkiaan ei halunnut olla uuden naapurina ja sentähden se oli hypännyt alas hyllyltä ja samalla sysäissyt uutta, niin että sekin makasi permannolla, jopa kaikki irtonaiset lehdet levällään, pitkin huonetta. Vanha aapiskirja käänsi ylöspäin ensimäisen sivunsa, ja se on siinä tärkein: siinä seisovat kaikki kirjaimet, suuret ja pienet. Tällä lehdellä on kaikki, mistä muut kirjat elävät: aakkoset, kirjaimet, ne, jotka kuitenkin hallitsevat maailmassa. Kauhea valta niillä on! Riippuu ainoastaan siitä, miten ne komennetaan seisomaan. Ne voivat antaa elämää, tappaa, tuottaa iloa ja surua. Asetettuina yksikseen ne eivät merkitse mitään, mutta asetettuina riviin — niin, jos hyvä Jumala antaisi niiden ilmaista hänen ajatuksiaan, niin me tulisimme tietämään enemmän kuin jaksaisimme kantaa, me kumartuisimme syvään, mutta kirjaimet jaksaisivat sen kantaa.
Siinä ne nyt olivat ulospäin käännettyinä ja kukko isossa A:ssa loisti sinisin, punaisin ja vihrein höyhenin. Hän pöyhisteli, sillä hän tiesi, mitä kirjaimet merkitsivät, ja hän oli niiden joukossa ainoa elävä olento.
Kun vanha aapiskirja putosi lattialle, räpytteli hän siipiään, pyrähti lentoon ja asettui kirjakaapin nurkalle, siloitti siinä nokallaan sulkiaan ja lauloi niin että raikui. Jokainen kirja kaapissa, joka yöt päivät seisoi ikäänkuin horroksissa, kun ei se ollut käytännössä, kuuli tuon torventoitahduksen — ja sitten puhui kukko äänekkäästi vääryydestä, mikä oli tehty kunnianarvoiselle vanhalle aapiskirjalle.
— Kaiken pitää nyt olla uutta, olla toisenlaista! sanoi hän. — Kaiken pitää niin edistyä! Lapset ovat niin viisaat, että he nyt osaavat lukea, ennenkuin he tuntevat kirjaimia. "Niiden täytyy saada hiukkasen uutta!" sanoi se mies, joka kirjoitti ne uudet aapis-runot, jotka makaavat hajallaan tuolla lattialla. Minä tunnen ne! Enemmän kuin kymmenen kertaa olen kuullut hänen lukevan ne itselleen! Hän nautti siitä sanomattomasti. Ei, toista ovat minun runoni, ne hyvät vanhat, joissa on Xanthus, siihen kuuluvine kuvineen. Niiden hyväksi minä tahdon taistella, niiden hyväksi minä tahdon laulaa! Jokainen kirja kaapissa tuntee ne hyvin. Nyt minä luen ne vastakirjoitetut, luen ne aivan levollisesti. Olkaamme sitten yksimieliset siitä, etteivät ne kelpaa!