— Me olemme mukana, me olemme mukana! kuului soiden ja helisten.
— Mutta viimekesäiset kauniit tuoksumaratit — ja sitä edellisenä vuonna oli täällä valkoisenaan kieloja! — ja villi omenapuu, miten kauniina se olikaan — ja koko metsän runsaus vuosien, monien vuosien aikana —! Jos se olisi elänyt ja kestänyt tähän asti, niin sekin olisi voinut päästä mukaan!
— Me olemme mukana, me olemme mukana! kuului soiden ja helisten vieläkin korkeammalta, tuntui siltä kuin ne olisivat lentäneet edellä.
— Tämäpä on uskomattoman kaunista! riemuitsi vanha tammi. — Ne ovat kaikki luonani, suuret ja pienet! Ei yksikään ole unohtunut! Mitenkä kaikki tämä autuus on mahdollinen ja ajateltavissa!
— Jumalan taivaassa se on mahdollinen ja ajateltavissa! helisi vastaan.
Ja puu, joka yhä kasvoi, tunsi, että sen juuret irtaantuivat maasta.
— Se on kuin onkin kaikkein parasta! sanoi puu. — Nyt ei mikään side pitele minua, minä voin lentää korkeimpaan korkeuteen valossa ja loistossa! Ja kaikki rakkaat ovat mukanani, suuret ja pienet! Kaikki mukana!
— Kaikki!
Tämä oli tammen uni, ja sen nähdessä unta, kulki ankara myrsky yli merten ja maiden pyhänä jouluyönä. Meri vyörytti raskaita aaltoja rantaa vastaan, puu narisi ja ryski, se temmattiin juurineen maasta, juuri kun se näki unta, että sen juuret irtaantuivat. Se kaatui, Sen kolmesataa kuusikymmentäviisi vuotta oli nyt kuin yksi päivä päiväperholle.
Jouluaamuna, kun aurinko tuli esiin, oli myrsky asettunut. Kaikki kirkonkellot soivat juhlallisesti ja jokaisesta savupiipusta, pienimmästäkin mäkitupalaisen katolla, nousi sauhu sinertävänä kuin alttarilta uhripapin juhlassa kiitosuhrin sauhu. Meri tyyntyi tyyntymistään ja ulapalla eräällä suurella laivalla, joka yöllä oli onnellisesti kestänyt kovan ilman, nostettiin nyt kaikki liput, kauniisti ja joulujuhlan mukaisesti.