Satuja ja tarinoita V

by H. C. Andersen

Ja tammi oli riisunut kaikki lehtensä ja seisoi valmiina menemään levolle koko pitkäksi talveksi ja sen aikana näkemään monet unet, unet, joissa aina oli oleva jotakin elettyä niinkuin ihmistenkin unissa.

Se oli sekin kerran ollut pieni, niin, terho oli ollut sen kehtona. Ihmislaskun mukaan eli se nyt neljättä vuosisataa. Se oli suurin ja mainioin puu metsässä, sen latva kohosi korkealle yli kaikkien muiden puiden ja näkyi kauas merelle. Se oli maamerkkinä. Ei se ensinkään ajatellut, miten moni silmä sitä etsi. Korkealla sen vihreässä latvassa pesivät metsäkyyhkyset ja käki kukkui siellä, ja syksyllä, kun lehdet olivat kuin taotut kuparilaatat, tulivat muuttolinnut ja lepäsivät siellä ennenkuin ne lensivät meren poikki. Mutta nyt oli talvi, puu seisoi lehdetönnä, saattoi oikein nähdä miten kiertyneinä ja koukertuneina oksat ojentuivat. Varikset ja naakat tulivat sinne vuoronperään ja puhuivat kovista ajoista, jotka nyt alkoivat, ja miten vaikeaa oli saada ravintoa talvella.

Oli juuri pyhä jouluaika, silloin näki puu kauneimman unensa. Sen saamme nyt kuulla.

Puulla oli selvä tunne siitä, että oli juhlien aika, se oli kuulevinaan kaikkien kirkonkellojen soittavan ympärillään, ja samalla oli kuin kauniina kesäpäivänä, lämmintä ja lauhaa. Se levitti mahtavan latvansa tuoreena ja vihantana, auringonsäteet leikittelivät lehtien ja oksien lomissa, ilma oli täynnä ruohojen ja pensaiden tuoksua. Kirjavat perhoset olivat hippasilla ja päiväperhot tanssivat ikäänkuin kaikki olisi ollut olemassa vain sitä varten että ne tanssisivat ja pitäisivät iloa. Kaikki mitä puu vuosikausien aikana oli kokenut ja nähnyt ympärillään kulki ohitse kuin kokonaisena juhlakulkueena. Se näki entisaikojen ritarien ja rouvien, höyhenet hatussa ja haukka kädellä, ratsastavan läpi metsän, metsästystorvi kajahteli ja koirat haukkuivat. Se näki vihollisien sotilaita kiiltävine aseineen ja kirjavissa vaatteissa, varustettuina keihäillä ja pertuskoilla, he pystyttivät telttansa ja hajoittivat ne taasen, vartiotuli leimusi ja laulettiin ja maattiin puun ojennettujen oksien alla. Se näki rakastavaisten hiljaisen onnellisina kohtaavan toisensa täällä kuutamossa ja piirtävän nimensä, ensimäisen kirjaimen, sen harmaanvihreään kuoreen. Sitran ja tuulikanteleen olivat kerran, niin, siitä oli vuosia, matkustavaiset iloiset nuorukaiset ripustaneet tammen oksille; nyt ne taasen riippuivat siellä, nyt ne taasen helisivät niin ihanaisesti. Metsäkyyhkyset kuhersivat ikäänkuin ne olisivat tahtoneet kertoa mitä puu tunsi, ja käki kukkui miten monta kesäpäivää se tulisi elämään.

Puusta tuntui siltä kuin uusi elämänvoima olisi virrannut alas sen pienimpiin juuriin ja ylös korkeimpiin oksiin, aina lehtiin asti. Puu tunsi siinä oikaisevansa itseään, niin, juurillaan se tunsi, miten alhaalla maassakin oli elämää ja lämpöä. Se tunsi voimansa enentyvän, se kasvoi korkeammaksi ja korkeammaksi. Runko kasvoi, se ei ollut paikallaanoloa, se kasvoi kasvamistaan, latva kävi tuuheammaksi, levitti itseään, nosti itseään — ja sitä mukaa kuin puu kasvoi, kasvoi sen mielihyväntunnekin, sen onnea tuottava kaipuu päästä yhä korkeammalle, aina loistavaan, lämpöiseen aurinkoon asti.

Se oli jo kasvanut korkealle yläpuolelle pilvien, jotka tummien muuttolintujoukkojen tai suurten valkeiden joutsenparvien lailla lensivät sen alitse. Ja jokainen puun lehdistä saattoi nähdä, ikäänkuin sillä olisi ollut silmät. Tähdet näkyivät päivällä, suurina ja kirkkaina; jokainen niistä vilkutteli kuin silmäpari, lempeänä ja kirkkaana. Ne muistuttivat tuttuja, rakkaita silmiä, — lapsensilmiä, rakastavaisten silmiä heidän tavatessaan toisensa puun alla.

Se oli autuas hetki, hetki niin täynnä riemua! Ja kuitenkin puu kesken kaikkea tätä riemua tunsi kaipuuta ja halua, että kaikki nuo muut metsän puut tuolla alhaalla, kaikki pensaat, ruohot ja kukkaset voisivat nekin kohota mukana, tuntea ja kokea tätä loistoa ja iloa. Mahtava tammi ei kaikessa unensa loistossa ollut täysin onnellinen, jollei se saanut noita kaikkia mukaansa, suuria ja pieniä, ja tämä tunne värisi läpi oksien ja lehtien, niin hartaana, niin voimakkaana kuin ihmisen rinnassa.

Puun latva liikkui ikäänkuin se olisi etsinyt ja ikävöinyt, se katsahti taakseen ja silloin se tunsi tuoksumaratin lemua ja vielä voimakkaampana kuusaman ja orvokkien tuoksua, se luuli kuulevansa käen vastaavan itselleen.

Niin, pilvien läpi pistivät esiin metsän vihreät latvat, se näki allaan muiden puiden kasvavan ja kohoavan niinkuin se. Pensaat ja ruohot kasvoivat korkealle ilmaan, muutamat repivät itsensä irti juurineen ja lensivät nopeammin. Koivu oli nopein, niinkuin valkea salamansäde suhahti sen solakka runko ylöspäin, oksat liehuivat kuin vihreät harsot ja liput. Koko metsäinen luonto, yksin ruskeauntuvainen kaislakin, kasvoi mukana, ja linnut seurasivat ja lauloivat, ja heinänkorrella, joka pitkänä, vihreänä silkkinauhana liehui ja lenteli irrallaan, istui heinäsirkka ja soitti siivellään sääriluutaan. Turilaat hurisivat ja mehiläiset surisivat, joka lintu lauloi omalla äänellään, kaikki oli laulua ja iloa aina taivaaseen asti.

— Mutta pienen punaisen kukkasen tuolla rannalla, sen pitää senkin päästä mukaan! sanoi tammi. — Ja sinisen kellokukan! Ja pienen satakaunon! — niin, tammi tahtoi ne kaikki mukaan.